Katalonian auringon alle! Perinteiset sulkeiset ennen matkalle lähtöä, kaikki on siivottava. Matot piti pestä, vaikka Espanjassa väki kulkee kengät jalassa sisällä. Ensimmäisen sateen jälkeen matot eivät varmaan enää näytä vastapestyiltä. Ulkovarasto ojennukseen, jos siellä joku tekisi tupatarkastuksen, viikatteet terotettava ja jouluvalot pois näkyvistä.

Kun lähtöpäivä oli keskiviikko 4.6., ja Aila oli vielä tiistain töissä, tuli vähän kiire. Kolme vanhinta lapsenlasta pyydettiin töihin: silitystä, ruohonleikkuuta, etanoiden metsästystä, roskien vientiä, pölyjen pyyhintää. Ohdakkeet ja vuohenputket saivat kyytiä, Iiris paistoi broilerifileitä, Unikko petasi pussilakanatkin silitettyinä sänkyyn ja Sisu opetteli pesemään jääkaapin ja juoksutti milloin mitäkin roskikseen.

Finnmaidiin pääsy sujui helposti, ja pian oltiin tilanteessa, että ei ollut enää kiire. Oli outo tunne, kun sai vain olla ja ihmetellä.

Pientä lisäväriä matkaan toi sukulaisperheen tapaaminen laivalla, oli ihan mukavaa, kun oli välillä juttuseuraa. Ja siinähän tuli päivitettyä lapsenlapsi- ja eläköitymistilanteita samalla. Hyvää matkaa Saksaan!

Yritettiin tuulisessa säässä ottaa matkakuva.

Tämänvuotinen auringonlasku Itämereen oli ihan komea. 

Travemündeen saavuttiin tänä vuonna lähes tuntia myöhemmin kuin viime vuonna, oli liian pimeää kuville, mutta samalta se näytti kuin tässä viimevuotisessa kuvassa.

Hot

Lyypekistä Baden Württenbergiin 6.6. perjantai

Emme yöpyneetkään samassa paikassa kuin ennen (Haus Magdalene Bad Schwartaussa), vaan menimme vähän pitemmälle yöksi. Saman paikan olivat keksineet muutkin matkalaiset, saman laivan väkeä moottoripyörillä ja autoilla oli yhtä aikaa ovikoodia painelemassa. Hotelchen oli ihan kiva tuttavuus, siisti ja helppo. Siitä hyvä, että läheskään kaikkiin paikkoihin ei enää pääse sisälle, kun laiva tulee satamaan vähän ennen kymmentä. Tänne pääsi ovikoodilla milloin vain.

Yön ajaksi otettiin vain välttämättömät tavarat mukaan, autojääkaappi, pieni matkalaukku ja tietokonelaukku. Ja tietysti tyynyt! Aamulla annettiin toiselle naiselle ohjeet johdattaa nopeinta reittiä Baden-Württenbergiin. Matkaa noin 800 kilometriä.

Seuraava poikkikatu melkein toi koti-ikävän tai ainakin lämpimän läikähdyksen Saksan ja Suomen välisestä ystävyydestä.

 

Vain muutama Stau oli matkan varrella, uutena ilmiönä oli se, että oikealta mentiin moottoritiellä ohi. Samoin entistä useampi rekka lähti ylämäessa ohittelemaan hitaampaa rekkaa. Kun matkanopeus oli 160-170 km, täytyi olla kyllä hereillä, ettei täräyttänyt rekan perään. Ihme kyllä, Saksan Autobahneilla ei näkynyt yhtään kolaria tänä vuonna (tähän asti). 

Illan suussa saavuttiin sitten Laupheimiin Gasthof Schützenin pihalle ja saatiin avain. Syrjäisestä sijainnista huolimatta se olikin aika iso kompleksi, noin 60 huoneistoa monessa eri rakennuksessa. Suuresta määrästäkö sitten johtui, että Informationin Herr ja Früchstückin Frau olivat aika nyrpeän ja kiireisen oloisia. Ensimmäistä kertaa Saksassa törmättiin tällaiseen nyrpeyteen. Auringonlasku oli kyllä hieno täälläkin.

Huone oli steriilin siisti, kaikki pelasi, mutta aamupala oli pettymys tällaisessa paikallisessa pikkukaupungissa. Kaikki oli pienissä muovipurkeissa ihan kuin vaatimattomimmissa ketjumotelleissa. Syötävää kyllä, mutta muovi ja henkilökunnan hymyttömyys ja kiireisyys ei tuonut mitään positiivista aamuun.

 

Baden-Württenbergistä Evianiin Genevejärven rannalle 7.6. lauantai

Sen sijaan vastaanotto seuraavassa paikassa tunnin ajomatkan päässä Salemissa oli aivan fantastinen. Kaksi vuotta sitten kanssamme kotia vaihtaneet Suomifanit Walli ja Klaus olivat ripustaneet Suomen lipun ovelleen ja halasivat mitä lämpimimmin. Yhteisiä puheenaiheita riitti matkailusta eläköitymiseen ja kaihileikkauksiin lähes kolmeksi tunniksi ja samalla syötiin herkullinen ateria: Klausin itse tekemää leipää, pinaatti-peruna-muna-juustopaistosta, salaattia ja herkullisia paikallisia mansikoita jäätelön, kermavaahdon ja vaniljakastikkeen kanssa. Oli mahtavaa tavata! Enkä usko, että tapaaminen olisi viimeinen, nämä ihmiset tulisivat Suomeen vaikka joka kesä, jos vain joku haluaisi vaihtaa heidän kanssaan kotia. Suosittelen, kiva paikka. Ja jos joku innostuu, kerromme mieluusti lisää.

Pari vuotta sitten vierailimme usein Bodenseellä, milloin Mainaun saarella, milloin Friedrichshafenissa, Lindaussa, Überlingenissä. Tällä kerralla menimme lautalla Bodenseen yli Meersburgista Konstanziin, koska matka jatkui.

Sveitsin puolella muistettiin heti ostaa tuulilasiin moottoritietarra, 40 Fr. Koko vuoden saisi ajella Sveitsin moottoriteillä sillä hinnalla. 

Kesälomalla ulkomailla on kolme asiaa yli muiden, ainakin minulla: Alpit, palmut ja Välimeri. Alpit ovat vain niin komeita, ja alppitiet mielenkiintoisia ajettavia. Palmut ja Välimeri taas tuovat mielikuvan lämmöstä ja sinisestä taivasta ja vihertävästä merestä. Niin taas tälläkin kerralla. Tultiin Genevejärven rannalle ja melkein etsin kuvanottopaikkaa ennen kuin Aila ehti edes ehdottaa.

Nyt tiedän, mistä vesi tulee. Aila oli etsinyt hotellin, Hotel de France ja tarjosi minulle navigaattoriin nimeä Evian. Kesti hetken, ennen kuin tajusin, että ei ollut kysymys lähdevedestä vaan hotellin paikkakunnasta Genevejärven etelärannalla. Ranskan hotelli oli vaikea löytää. Navigaattori neuvoi kiellettyihin ajosuuntiin ja portaisiin ja niinpä sitten Aila jalkautui kävelykadulle, löysi hotellin ja soitti respasta ajo-ohjeet. Hankalaa se oli sittenkin, ranskalaisten autojen parkkitaloon sai hetken sahata ennen kuin Volvo pyöränkuljetustelineineen oli kokonaan sisällä. Aurinkokin oli jo laskemassa, ja näkymä hotellihuoneen ikkunasta oli ihan kuvan paikka.

Kasinokin pääsi kuvaan vain sen takia, että Evianissa on kasino. Toki yritin ovelle, mutta kun Aila ei tullut mukaan, niin ei sitten.

Hyvinvointiranneke edellyttää Ailalla noin 11 kilometrin päivittäistä kävelyä, jotta se olisi tyytyväinen. Siis se ranneke. Minulla on käsi tärisee jo 9 kilometrin jälkeen, on vähempään tyytyväinen. Kumpikaan ei noteeraa näyteikkunakävelyä, joten ihan kunnolla on askellettava. Siinä samassa kunto nousee, eikä ole sormet somessa. Genevejärvi oli kyllä hyvä paikka kävelyyn, voi olla, että olisi tullut käveltyä auringon laskussa ilman rannekettakin.

 

Evianista Toulouseen sunnuntaina 8.6.

Päivälle oli odotettavissa niin pitkä ajo, että emme ehtineet ajatella osallistumista sunnuntaiaamun jumalanpalvelukseenkaan. Piti vain lähteä auringon noustessa ja erinomaisen aamupalan jälkeen.

Aamupala oli loistava. Juustoja, tuoretta leipää, croissanteja, kermaista jogurttia ja hedelmiä tarjoiltuna bonjour Monsieur et Madam -hymyjen ja tervehdysten kera. 

Aikaa kului kyllä joitain minuutteja taas siihen, että autolle piti löytää parkkipaikka kuvausten ajaksi. Olen ihan samaa mieltä kuvaajan kanssa kylläkin. Genevejärvi aamulla on kuvan arvoinen. Ehkä parinkin. Ollaan jossain Thononin paikkeilla.

 

 

 

Ja hetken päästä piti ajaa geneveläiseen parkkitaloon, kun näidenkään ohitse ei voinut vain ajaa. 

 

 

Loppumatka olikin sitten ranskalaisia moottoriteitä, kunhan toinen nainen oli ensin saanut meidät ulos Genevestä. En usko, että se oli lyhin reitti. Ranskan moottoriteillä on hyvät ja hoidetut levähdysalueet. Pöytiä on varjossakin ja sen verran poissa liikenteen jaloista, että kahvit voi juoda linnunlaulua kuunnellen. Tämä oli koko matkan ajan tyypillinen kattaus, kun liikkeellä oltiin: aamulla keitetty kahvi termarista, Oululaisen kaurakorppuja, niillä tuorejuustoa, leikkeleitä, avocadoa, kurkkua ja tomaattia, makeaksi kirsikoita tai mansikoita, jugurttia. 

Yksi syy moottoriteiden tasoon ja rauhallisuuteen on tässä. Ranskalaiset ottavat aikamoisen maksun teillä ajamisesta. Kaupunkien kohdalla on yleensä vapaa alue, mutta jos mielii ajaa motaria pitkin kaupungista toiseen, siitä pitää maksaa, eivätkä maksut ole kovin pieniä. Meillä oli tarve edetä nopeasti ja arvostimme rauhallisuutta, joten pulitimme sitten yhteensä 70 euroa tämän päivän ajoista, yhteensä reilut 700 km. Lauttamatkan hinta on kymmenkertainen, euron kilometri.

Ja kuten sanottu, tällä politiikalla tiet olivat hyväkuntoisia ja tyhjiä, ihan kuin Suomessa olisi ajanut. Automäärään nähden, ei teiden kuntoon. Suomi häviää Ranskalle teiden kunnossa kyllä.

Clermont-Ferrandin kohdalla nykyinen matkakumppanimme Pena (Aila vaihtoi toisen naisen Penaan) järjesti meille kuitenkin yllätyksen. Ensimmäinen naiseni olisi mennyt ohikulkutietä, mutta Pena tiesi paremmin. Tie nousi ja mutkitteli ja tien varrella oli muutakin nähtävää kuin puskia.

Ja lopulta oltiin täällä. Ensimmäinen naiseni oli aika tyytyväinen yllätykseen, eikä tämä näköala todellakaan ollut huono.

Jossain kohtaa tiellä oli kuitenkin ainakin kaksi autoa kohdannut toisensa ja kohdalle muodostui jopa noin kilometrin jono. 

Paikalle kiisi ambulansseja ja poliisiautoja.

Ainakin yksi auto oli katollaan ja kyllä siinä omaa rattia rystyset valkoisina tuli puristettua, kun ambulanssimiehet juoksuttivat paareja.

Toivottavasti rytäkässä ei ollut koululaisia, vaikka tämän bussin perässä lapsimerkki olikin. Ei ainakaan näkynyt lapsia ja olihan tänään sunnuntai.

Ennen iltayhdeksää oltiin perillä Castelginestissä. Emäntä kutsui viinilasilliselle omien ystäviensä seuraan ja näytti meille yläkerran, jossa oli meille huone. Hieno! Makuuhuoneen lisäksi oli tuossa vieressä ihan oma oleskeluhuone, pari nojatuolia, sohva ja telkkari. 

On aina mielenkiintoista törmätä mielikuviin, joita ulkomaalaisilla on Suomesta. Nämäkin ystävät kokivat tietävänsä, mistä me tulemme, kun olivat joskus käyneet Tanskassa. Ei oikein raatsittu sanoa kunnolla, että Tanska on melkein puolivälissä Ranskan ja Suomen välissä, eikä Suomessa ymmärretä tanskan kieltä, vaikka  ruotsia osataankin. Taisivat kuitenkin melkein tietää, että emme ole kuningaskunta, vaikka näyttivätkin vähän epäröivän, kun asia tuli puheeksi.

 Emäntä oli jopa ylihuolehtivainen. Piti aamupalalla seuraa ainoille vierailleen ja saimme valita, otammeko munat keitettyinä vai munakkaana vai paistettuina siten, että keltuainen on ehjä ja pyöreä vai siten, että molemmat puolet paistetaan. Tuoremehun hän voi puristaa joko aprikooseista, appelsiineista tai melkein mistä vaan ja Boulangeriesta haetun leivän päälle oli tarjolla marmeladia appelsiineista, omenoista, aprikooseista, raparperista, karhunvatukoista ja jostain, mille ei löydetty yhteistä nimeä. Oli suklaakastiketta ja nugaatakin. Croissanteja suklaalla ja ilman, ja pikkuleipiä. Kahvi oli vahvaa ja hyvää ja se tarjottiin puolen litran kupeista. Oikeasti jo vähän huh. 

Aamupalan jälkeen emäntä lähti saattamaan meitä pyörällä meille sopivan pyörätien alkuun. Harmi, että matka katkesi kolmen kilometrin jälkeen, kun pyöräni takapyörä otti kiinni kurasuojukseen. Juhalla oli sama vika viime vuonna, eli taitaa olla saksalaisten Kalkhoffiemme tyyppivika. Jäin sitten yhden Mäkin pihalle odottelemaan, ja Juha onnistui löytämään takaisin, kun emäntä oli vierestä katsonut, että navigaattoriin meni osoite oikein.

Tehtiin uusi suunnitelma, lähdettiin autolla Toulousen keskustaan ilman karttaa. Jossain oli P-Capitol ja se kuulosti lupaavalta. Capitoliumin torille sitten tultiin ja toisella laidalla oli pitkä punainen rakennus, jonka edessä oli ravintoloita, toisella laidalla Capitolium ja keskellä posetiivari. Oltiin siellä, missä turistien pitikin olla.

Sitten jatkettiin turisteille tarkoitettua katua Toulousen pääkatedraaliin. Kadulla oli nättejä rakennuksia, matkamuistoliikkeitä ja pieniä ravintoloita.

Katedraalilta jatkettiin jokirantaan katsomaan Toulousen hienoja jokia ja siltoja.

Istahdettiin puiston penkille syömään eväitä ja oltiin ilmeisesti niin turistin näköisiä, että selvästi itäeurooppalaisella korostuksella puhuva ranskalaismies löysi penkin vierestä arvokkaan sormuksen, jonka arveli pudonneen minulta ja halusi ojentaa takaisin käteeni. Olin kuitenkin miehelle niin tyly kuin osasin ja käskin painua ihan sinne takaisin, missä sormuksia kasvaa, ja kaveri ymmärsi suomen kieltä ihan hyvin. Ainakin lähti liukkaasti pois. Juha oli juuri ottamassa käyttöön sormuksen viereisen sormen. Jutun nimet on muutettu ja tämän kuvan mies ei liity tarinaan, olipahan vain sopivasti oikeassa paikassa väärään aikaan.

Sitten seurattiin, miten ranskalaiset sorsat kouluttivat kahta koiraa. Antoivat koirien uida parin metrin päähän ja sitten pyrähtivät lentoon ja palasivat taas kohta härnäämään. Musta koira ymmärsi aika pian, että joesta ei uimalla saa lintupaistia, mutta vaalea koira yritti, kunnes isäntä kutsui pois.

Lopulta Toulousen tärkeistä nähtävyyksistä oli näkemättä enää Canal du Midi. En ole ihan varma, onko tämä se, mutta otin varmuuden vuoksi kuvan kanavasta kumminkin. Useitakin itse asiassa.

h

Päivän pääkohde oli vielä näkemättä. Olimme menossa kylään Lafoneille, jotka olivat viime vuonna Sallan ja Jaakon vaihtareina Suomessa. Tavattiin heitä silloin useita kertoja, minä laitoin heille yhden suomalaisen päivällisen (uusia perunoita, kanttarellikastiketta, lihapullia, kuhaa, saaristolaisleipää ja lohitahnaa, maistiaisiksi lakritsia ja viiliä) ja Marie-Neige laittoi meille Sallan keittiössä ihanaa ranskalaista ruokaa. Lainailtiin pyöriä ja nähtiin pari kertaa muutenkin. Oli kiva päästä näkemään heitä jälleen ja nähdä myös se paikka, jossa Salla kuukauden ranskalaisesta kesästä nautittuaan vihdoin ymmärsi, että yli 30 astetta joka päivä ei sovi suomalaiselle hipiälle.

Meitä odotti kaunis puutarha ja iloinen perhe. Marie-Neige oli leiponut ja tytöt kävivät halaamassa ja toivottivat poskisuukoin meidät tervetulleiksi. Nuorin nelivuotias Lou oli piirtänyt meille piirustuksenkin. Juha oli luvannut seuraavana päivänä opettaa Marie-Neigen luokalle suomalaisen laulun ja niinpä sitten Thierry kävi lainaamassa naapurilta kitaran ja alettiin harjoitukset. Juhan laulu tallennettiin varmuuden vuoksi videolle, että ääntämiseen voitaisiin palata myöhemmin oikein mallin kanssa

(video aukeaa täältä, jos yksityisyysasetukset sallivat: https://www.facebook.com/photo.php?v=10203303470122951&set=vb.1096095706&type=2&theater)

Turha sanoakaan, että ruoka oli taitavasti tehtyä ja maistuvaa. Alkupaloja, grillattua ankkaa, juustoja ja ohuen ohuita kreppejä omenahillolla ja karamellikastikkeella. Kello oli kyllä jo yli puolen yön, kun kaikki ruokalajit oli käyty läpi ja kun oli viiniäkin tarjoiltu, pääsin kokeilemaan, miten osaan pimeässä ajaa ranskalaisia valottomia maalaisteitä.

Näimme myös upean kuvakirjan, jonka perhe oli tehnyt seikkailuistaan Suomessa. Olivatpa ehtineet moneen paikkaan. Oli käyty Teijossa, Evolla, Naantalissa, Raumalla, Tampereella, Aulangolla, Imatralla, Ruutinkoskella ja Nuuksiossa Helsingin metsien ja saarten lisäksi, grillattu makkaraa, pyöräilty ja poimittu mustikoita ja hauskaa oli ollut. Olin otettu, kun kansikuvaksi he olivat valinneet minun ottamani kuvan Turun saaristosta.

 

Tiistaina 10.6.  musiikkitunnin jälkeen perille.

Seuraavana aamuna hyvästelimme Castelezen majapaikkamme emännän, jolle olimme vielä lopuksi soittaneet Clubin version Brothers in Armsista.

Marie-Neigen koulu löytyi helposti, itse asiassa olimme parikymmentä minuuttia etuajassa. 

Odotimme väärällä portilla, kunnes välitunti alkoi ja saimme huomiota muiltakin, kuin taloa katolla vartioineilta kissoilta.

Kun lapset huomasivat meidät, he juoksivat vastaan tervehtimään ja kuulimme  moneen kertaan finnois, finlandese ja jotain siihen suuntaan. Juttelimme hetken myös muiden neljän opettajan kanssa pihalla ja söimme Marie-Neigen suomalaisen reseptin mukaan tekemää pannukakkua, jota myös  luokka oli saanut maistaa.

Juha pääsi heti alkuun. Lapsille oli monistettu Tähdenlento-kappale suomeksi ja myös siitä tehty käännös (ei laulettava kuitenkaan). Ranskaksi mentiin myös Jaakko kulta, Koska meitä käsketään ja Paljon onnea vaan. Suomalainen laulu on tarkoitus laulaa koulun päättäjäisissä parin viikon päästä. 

Lapset olivat valmistelleet meille kysymyksiä juhlistamme ja tavoistamme. Kerroin heille, että Suomessa on kohta juhannus, jolloin kansa kerääntyy järvien rannoille polttamaan kokkoja ja tanssimaan kansallispuvuissa niiden ympärillä ja miten jouluna kodeissa syödään sikaa, riisipuuroa ja piparkakkuja. Ihastuneen OOOOOO -huokauksen sain aikaan, kun kerroin, että Suomessa asuu joulupukki, joka tuo lapsille jouluna lahjoja. Tästä luokka kyllä tiesikin, koska olimme viime vuonna ostaneet Marie-Neigelle tästä kertovan ranskankielisen tietokirjan (Pere Nöel, Mauri Kunnas). Aivan ihmeissään lapset kuuntelivat kuvaustani aamiaisesta: kaurapuuroa, ruisleipää, maitoa, leikkeleitä ja juustoa, kurkkua ja tomaattia - ei ollenkaan marmeladia eikä croissanteja. Joku jo kysyi, saako meillä cokista. Vähän taisivat pitää puutteena sitä, että jalkapallo ei olekaan kuningaslaji, kun kerroin jääkiekosta, hiihdosta, mäkihypystä ja suomalaisesta pesäpallosta. Saunakuvaus taisi mennä harakoille vihtoineen ja lumessa kierimisineen ja suojalkapalloa ja eukonkantoa en edes maininnut. Eskimoista kyseli parikin lasta ja auton renkaiden vaihto kaksi kertaa vuodessa oli myös ihmetyksen aihe. "Miten teillä liikutaan, kun on lunta?" Kyllähän meillä liikutaan, mutta Ranskassa kaikki pysähtyy, jos on lunta. Kansallislauluakin kysyttiin ja niinpä sitten vetäistiin siinä Maamme-laulu. Joku huomasi, että tuo on se, joka lauletaan stadionilla.

Lapset halusivat oppia myös suomen kieltä. Opetimme kiitos, anteeksi, minun nimeni on ja hei ja heihei. Heiheitä sujuvasti huudellen meidät sitten saatettiin matkaan.

Muutaman tunnin ajon jälkeen oltiinkin sitten tällä rantakadulla.  Meillä ei sitten ollutkaan tietoa tarkemmasta osoitteesta, vaikka olin sitä parikin kertaa kysynyt. Kohteemme oli perheen kakkoskoti ja Intervacin sivustolla oli heidän oma osoitteensa. Niinpä sitten suunnistettiin kuin Koivu ja tähti -sadussa. Kuvassa oli nähty, että kerrostalon vieressä kasvaa palmuja, kartan nastan lähellä oli hotelli Rosas ja pariskunnan kuvakin oli netissä. Pari kertaa kierrettiin korttelia ja Juha alkoi jo epäillä suurta puhallusta, kun yhtäkkiä tien vierestä yksi rouva alkoi katsella pitkään suomalaisia rekkareita ja minäkin tunnistin rouvan. Siinäpä sitten parit poskisuudelmat vaihdettiin, mies istui autoon Juhan viereen, ohjasi parkkiin katalaaniksi ja rouva vei minut asuntoon suunnilleen ranskaksi. Kieliongelmia totisesti oli! Ja autokin hetken tässä ihan laittomalla paikalla.

Tovin kuluttua meillä kuitenkin oli asunnon avaimet kädessä, hälytysjärjestelmät, koneitten toimimiset ja ikkunat ja aurinkosuojat katsottu, lapsenlapsi ihasteltu ja kartatkin näytetty. Neuvoin heitä ottamaan takit mukaan Suomeen ja toivottelimme toisillemme hyvää lomaa. Oikein mukava pariskunta ja nätti asunto. Eka kuva kertoo välimatkan Välimereen ja muut esittelevät kolmen huoneen ja keittiön asuntoamme.

Pyyhkeitä ei parvekkeella saa kuivailla. Eipä tietenkään, ei meilläkään Suomen lippua ja pyykkiä samoissa kuvissa näy. Edustetaan siis tämä kesäkuu Kataloniaa lippu parvekkeella. Niin näkyy olevan monilla muillakin.

Illalla lähdettiin ottamaan haltuun rantakatua. Silloin Juha edusti Ruotsin värejä.

Auringon laskiessa tuli sankka sumu. Ilmeisesti lämmin meri ja ilman nopea viileneminen saivat sen aikaan.

Pyörät jätettiin yöksi kiinni auton perään lähes tyhjään yksityiseen parkkihalliin, jossa on paikkoja noin 70:lle autolle. Paikalla on nähty kolme. On täällä hiljaista! Ei ole vielä loma-aika.

 

Eka päivä Kataloniassa 11.6.

Uni maittoi ihan hyvin illalla, mutta aamulla pakeni. Keitin kahvit ja jätin Juhalle termarin viereen lapun.

Aamulla kannatti ottaa kamera mukaan.

Kävelin rantakatua Torre Valentinan suuntaan. Ruohikko on sadettajan jäljiltä.

Kävelyltä tultua oli aikaa vain istua parvekkeella ja katsella, mitä lahdella tapahtuu. Eipä siellä paljon tapahtunut, joku vene kulki, poijut kuvastuivat veteen ja rannan siivoojilla oli vaikeuksia saada roskasäkkinsä täyteen, kun ihmisiä ei juuri ollut. Rannasta pidettiin hyvää huolta koko ajan. Roskatkin siivottiin hyvin joka aamu.

 

Kävin ottamassa alhaalta päin kuvan parvekkeestamme. Yläpuolella oleva asunto näyttää olevan myynnissä.

Aika vähän tosiaankin on väkeä tuossa rannalla. Mutta aina näitä itsensä grillaajia joitakin riittää.

Yksi syy rannan hiljaisuuteen voi olla tässäkin. Espanjassa torjutaan työttömyyttä. Joidenkin on käsketty ajaa hiekkaa rannan toisesta päästä toiseen päähän ja näiden kuormureiden jyrinää tässä sitten kuunnellaan. Eipä tuossa ole kiva lastenkaan telmiä. (Onneksi projekti oli tilapäinen, pari ekaa päivää näiden edestakaisin suhaamista katseltiin, sitten ilmeiseti hiekat olivat tasan rannan kummassakin päässä ja ainoa jyrinä oli joka-aamuinen traktori, joka ajoi hiekan tasaiseksi.)

 

Löhötäänkö kerrankin lomalla?

Ensimmäisenä aamuna täällä heräsin aikaisin ja lähdin reippailemaan auringon noustessa. Toisena en enää viitsinyt, houkuttelin unen takaisin neljänneksellä nukahtamistablettia ja annoin olla. Kymmenen maissa heräsi Juhakin ja sitten vain löhöttiin, katseltiin merta ja otettiin parvekkeella aurinkoa, syötiin pitkään aamupalaa. Vielä tänään oltiin suomalaiseväissä: Oululaisen kaurakorput, Polar-sulatejuusto ja kaurapuuro leseineen, kuten kuvasta näkyy ja kahvi termarissa on ehtaa Juhlamokkaa. Kinkku on jo vaihtunut espanjalaiseen ilmakuivattuun ja makeat kirsikat maistuvat, nam!

Ja samaan hengenvetoon totean, että tämmöisestä lomasta en nauti yhtään. Ei tule yhtään hyvä mieli, kun tuhlaa aikansa turhuuteen. Väsyttää vieläkin enemmän, kun laiskana makaa, eikä maailmassa mikään mene eteenpäin tällä menolla. Jos täällä ei kohta keksi jotain muuta tekemistä, niin tuun kotiin. 

Paljon parempi mieli tulee edes siitä, että lähtee liikkeelle. Tänään lähdettiin autolla, vaikka parempi mieli olisi tullut kävelystä tai pyöräilystä. Pyörä vain piti viedä korjattavaksi ja kaveri vei pyörän sisälle liikkeeseen ja sanoi, että ehkä manjaana. Juha vei samasta syystä pyöränsä viime vuonna yhteen itävaltalaiseen pajaan ja sai sen vartissa korjatuksi. 

Siispä autolla rantaa etelään. Aikamoista pyöritystä oli, ja tie kohosi yllättävän korkealle. Joillain merkityillä ja merkitsemättömilläkin paikoilla auto parkkiin ja kamera merta kohti. 

Välillä metsänkin suuntaan toki.

Päämääräksi valikoitui Tossa de Mar, jota joku oli kauniiksi kehunut.

Rantakaupungissa ei ollut kovin helppoa löytää parkkipaikkaa ja lopulta ajoimme yhden sellaisen pömpelin ohi, jonka vieressä oli päiväparkki, vitosen päivä. Vaikka päivän parkkimaksun maksaminen parista tunnista kuulostaa paljolta, se on silti vähemmän kuin tunti Helsingin keskustassa, joten anti mennä.

Rantaa kohti kävellessä osuimme hautausmaalle. Täällä on taas omanlaisensa tavat. Muuri, jossa on kiinni muurattavia luukkuja. Luukkuihin on kirjoitettu nimet ja päivämäärät, joskus on kuviakin ja niiden edessä kukkia. Kukat ovat enimmäkseen silkkikukkia, mutta myös kaktuksia. Veisitkö Suomessa haudalle kaktuksen? (Espanjalaispariskunnan tavatessamme kysyimme näistä käytännöistä ja he sanoivat, että useimmiten perheellä on yksi oma luukku ja siellä yksi vainaja viipyy 4 - 5 vuotta. Mitä sitten tapahtuu -  en tiedä, harmi, että emme osaa katalaania tai jotain muuta sopivaa kieltä!)

Kävelykadut olivat nättejä ja tunnelmallisia, mutta eipä se mikään yllätys ollut. Tällaisiahan rantakaupunkien kadut Välimeren maissa ovat. Koristeellisia kävelykatuja pieniä matkamuistokauppoja täynnä.

Keskellä katua oli myös pikkuinen valkoinen kirkko, jonka ovi oli selkosen selällään. Katumusiikki tuli sisään ja siinä kohtaa olisin halunnut sulkea oven takanani.

Poikkesimme kahvikupilliselle tyhjään kahvilaan. Myös viereiset ravintolat olivat tyhjiä. Meidän käy vähän sääliksi espanjalaisia, näyttää siltä, että täällä ei tällä tärkeällä elinkeinolla mene kovin hyvin.

Eikä liikkeissäkään paljon asiakkaita näkynyt.

Takaisin tullessa yritin napsia joitain kuvia suoraan autosta, kun Juha oli yrittänyt pestä tuulilasia. Yritin kerätä edes vähän vaikutelmia siitä, miten vähän kaiteita oli ja miten huteria ne olivat jyrkkienkin putousten ja tien välissä.

Espanjassa varoitetaan autojen pysäytteilijöistä ja ryöstöistä. Yhdellä parkkipaikalla oli tällainen. 

Takaisin tullessa poikettiin pyöräliikkeeseen. Ei pyörä ihan valmis ollut, mutta kun hetken odoteltiin, laitettiin kyllä. Lasku oli 29 euroa, eli kuusinkertainen verrattuna Itävaltaan ja viime vuoteen, mutta en osannut tarpeeksi kieltä kertoakseni eri EU-maiden eroista. Ja kaveri sanoi säätäneensä vähän jarruja samalla. Aika hämmästyneeltä hän näytti, kun Juha astui auton rattiin, mutta minä panin kypärän päähäni ja lähdin polkemaan, emmekä nostaneetkaan pyörää auton perään. Luulen kyllä, että ihmetteli vain sitä kypärää.

Illalla iski suoritusahdistus. Aktiivisuusmittari sanoi, että pitää vielä kävellä 1 tunti ja 11 minuuttia. Lähdin ulos ja marssin rantakatua edestakaisin riittävän kauan. Tai itse asiassa vähän vähemmän aikaa, kun juoksin osan ajasta lyhentääkseni harjoitusaikaa. Juoksua kun riittää vähempi. 

 

Perjantai 13.6.

Ja taas löhöttiin vain ja katseltiin merelle. Aamulla hiekkarannalle oli ilmestynyt uusi työkone ja lahdelle saapui iso laiva. Siinäpä lomalaisille hupia riittämiin.

Joskus iltapäivällä ryhdistäydyttiin sen verran, että haettiin pyörät ja poljettiin nelikilometrinen rantakatu viereiseen Palamokseen. Rantakatu oli kivaa pyöräiltävää, mutta Palamoksessa ei ollut pyöräteitä kovinkaan useassa kohdassa.

Poikettiin satamassa ja otettiin taas kuvia merelle ja kaupunkiin.

Pyöräteitä ei ollut varsinaisessa keskustassa ollenkaan, joten siellä sitten kävelykaduilla taluteltiin pyöriämme.

Illalla ihmeteltiin ensin kuun puuttumista, mutta kannattihan sitä tänään odottaa.

Kuutakin katsellessa ahdistaa. Aktiivisuusmittari ei tunnista pyöräilyä, kun siinä ranne ei varsinaisesti heilu. Ja nyt se vaatii vielä puolentoista tunnin kävelyä tälle päivälle, jota on jäljellä tunti ja seitsemän minuuttia. En lähde, vaikka kuinka ahdistaa. Juosten kyllä ehtisin.

 

Kulttuuria kerrakseen sunnuntaina 15.6.

Kerroin varovasti blogivastaavalle, että otsikon päivämäärässä myös kuukauden jälkeen tulee piste, kun sekin on järjestysluku. "Oot sää niin luokanopettaja", kuului kiitos korjauksesta.

Aamulla ennen kuin rannalle oli ehtinyt kukaan, värikkäitä lenkkareita ulkoilutettiin minun nukkuessani. Puhelisoitto sai vauhtia minuun, koska paikallisessa kirkossa oli alkamassa messu, ja useimmiten matkoillamme olemme sunnuntaisin olleet kirkossa. St. Antonin valkoiseen kirkkoon on meiltä vartin kävelymatka. 

Tämänkertainen messu oli katalaaniksi katolinen messu. Katoliseksi kirkoksi aika vaatimaton, väkeä oli paljon, ja kieli outoa. Uskontunnustus, Isä meidän ja ehtoollisen asetussanat hahmottuvat asiayhteydestä paikoilleen. Papin toimintaa vähän ihmettelimme, meni jotenkin ulkoa luetun oloisesti, eikä pyhään keskittyminen välittynyt. Isämeitää lukiessaan pappi selasi samalla papereitaan järjestykseen, kolehtia kannettiin ehtoolliselle valmistavan puheen aikana ja ehtoollisastioita availtiin ja peiteltiin vähän väliä liturgian aikana. Virren virttä ei laulettu ja messu kestikin ehtoollisineen vain 35 minuuttia. Kaikkea maailmalla näkee.

Messun jälkeen kirkkoa vastapäätä alkoivat käsityömessut. Ainakin pitsinnyplääjiä oli kertynyt sankoin joukoin paikalle.

Kuvattiin sunnuntaiaamua rantakadullamme takaisin kävellessä.

On se erilainen tuo Välimeri joka päivä. Tänään tosi kirkas auringonpaiste heijastuu vedestä.

Jos Ailan kanssa sovitaan, että mennään Figueresiin Dali-museoon, se ei tarkoita sitä, että sinne mennään laittamalla navigaattoriin osoite ja ajetaan museon parkkiin. Ei, navigaattoriin annetaan kyllä osoite, mutta ei totella sitä, vaan mennään ihan muuta tietä, niin että vähän väliä pyydetään kääntämään ympäri. Jos matkalle sattuu jokin muu kaupunki, siellä täytyy pysähtyä, koska paikka on kuuluisa savitavaroistaan. Saman kadun varrelle on keskittynyt lukuisia liikkeitä, joista sitten sopii valita sopivat tavarat. Meille ei paljon tarttunut mukaan, muutama kirjain. La Bisbal l'Emborda on kuulemma Katalonian keramiikkakeskus. Meidän vaihtarien varsinainen asunto on siellä ja niinpä meidän astiakaapeissa on keramiikkaa, jota epäilyttää laittaa asianpesukoneeseen. Ostimme jo halpiskahvimukit ja pikkukipot aamupuurolle, ettei tarvitse käyttää näiden keramiikkaa.

Jotain tarttis tapahtua, ennen kuin vaihtaisin meidän pronssiamppelit sinikukkaisiin parvekeruukkuihin.

Jos vateja olisi tehnyt mieli, niin hinta ei olisi ollut este. Pienet vadit 4,50 ja isommatkin alle kympin.

Iso vihreä sisilisko (vaimikätämäon) seinälle? Meillä on vain vartiontiliikkeen tarroja. 

Ennemmin seisoisin kitaroiden keskellä Thomannilla.

Olisi täältäkin näköjään kitara löytynyt. Mitenkähän keraaminen soi?

Monen kokoisia numeroita ja kirjaimia olisi ollut tarjolla. Valitsin pienimmät. Askarrellaan niistä sitten joku kyltti jonnekin kun tullaan kotiin.

Kadulla oli vieri vieressä näitä keramiikkaliikkeitä. Jokaisessa vähän oma valikoimansa.

Tämä oli kiinni, mutta kaakelit seinässä saivat kuvanottajan valppaaksi.

15 vuotta sitten meillä oli koulussa vieraita Sant Cugatista, Barcelonan vierestä. Marti Marin johti kuoroa ja meillä oli muutama yhteisnumerokin. Marti kutsui meidät hänen koulunsa kevätkonserttiin. Koska meidän oli muutenkin tarkoitus lähteä vaunuilemaan Eurooppaan heti kesäkuun alussa, olimme sitten yllättäen hänen kevätkonserttiaan kuuntelemassa. Voi vain kuvitella sitä ilmettä, kun Marti huomasi, että hänen sanansa oli otettu todesta! Vietimme saman tien hauskan illan hänen ja hänen ystäviensä kanssa.

Tuolla matkalla Barcelonan liepeille kävimme Figueresissa, tässä samassa paikassa. Olimme silloin kuitenkin myöhässä, ja nyt vasta ehdimme museon aukioloaikaan paikalle. Seinät ovat täynnä jotain kakkaroita. Voisikohan täällä harrastaa seinäkiipeilyä?

Dalin museon pihalla oli hieno Cadillac, mutta sekin oli valjastettu taiteen käyttöön, sisällä patsaita ajamassa ja konepellillä amatsoni varmistamassa, ettei kukaan lähde ajamaan.

Tähän jonotettiin: huone oli täynnä mielenkiintoisen näköisiä esineitä, huulisohva, nenätakka, mutta vasta kun kiivettiin portaille ja katsottiin alas kuperan lasin läpi, tuli Dalin ajatus esille.

Vasemmalla oleva Abraham Lincolnin maalaus ei näytä siltä paljaalla silmällä katsottuna, ainoastaan valokuvassa se paljastuu, en tiedä, miksi. Kun paljaalla silmällä katsoo, näkee vain paljaan naisen. Oikealla Dalin teos, jonka nimeä ei löytynyt mistään. Tietäisikö joku?

Koko museo oli täynnä yllättäviä yksityiskohtia maalausten ja  veistosten lisäksi.

Dalin vaimo Gala oli juutalainen. Dali sanoi arvostavansa juutalaisten voimakasta uskoa ja pitäytymistä perinteisiinsä. Juutalaisuuden symboleja näkyi useissa tauluissa.

Taisi olla jotain yhteyksiä myös Vatikaaniin Sikstuksen kappeliin? Kattofreskon asetelma tuntuu tutulta ja väritkin.

Surrealistinen taiteilija kuvaa vaikutelmia, sielunelämää, tulkintaa unien kautta. On me näitä nähty ennenkin, esim Miroa Barcelonassa ja luettu koulussa Freudista. Mietin vain, miten nukkumapaikka sitten vaikuttaa uniin? Eiköhän jotain sairasta ole odotettavissa, kun tälleen nukkuu?

Nimittäin sairastahan tällaisen viulun luominen on. Ei minulle tule tämä visio edes uniin.

Seuraavassa kadunkulmassa onneksi odotti paljon terveempi ympäristö ja ymmärrettävämpi sielunelämä. Astuttiin Katalonian lelumuseoon.

Mecano -rakennussarjasta askarreltu Eiffelin torni,

Vitriineissä oli pikkuautoja maittain. Muistaakseni Italian vitriini. 

Junia seinäkaupalla.

Omat vanhempani lähtivät vuonna 1955 käymään taksilla (!) Pariisissa. Mukana yksi tädeistäni ja yksi setäni vaimoneen (yksi vaimo). Sain serkkupoikani kanssa alla olevan kuorma-auton, joka oli kauko-ohjattu, patterikotelo vain vyölle ja pienestä ratista ohjaamaan. Serkkupoikani auto kesti kaksi viikkoa, sillä hän purki auton heti osiin, mutta minulla on vielä auto tallella. Neljä vuotta sitten jossain Saksan antiikkiliikkeessä Nürnbergissä samanlaisesta pyydettiin yli 1000 euroa. 

Leluilla voi leikkiä myös kirkkoa. Alttareita oli monenlaisia ja kirkkoon liittyviä hahmoja.

Pienen pieniä ompelukoneita. Joissain oli langoituskin esillä, eli kai näillä parikymmensenttisillä koneilla voi leikisti ommellakin.

Nukkeja erilaisista massoista.

Nukkejakin oli seinäkaupalla.

Tässä Mecanohuoneessa viivyin pitkään. Itselläkin oli noita lapsena.

Lasten pelikortteja. Hullunkurisia perheitä ei näkynyt.

Nämä hahmot ovat suosittuja seimiasetelmissa.

Märklin -junaradan yli piti kävellä.

Viereinen kirkko oli kiinni. Rautaportit edessä.

 

Lisää Dalia ja vähän pyöräilyäkin maanantaina 16.6.​

Tein Juhalle jäynän tänään. Näytin kartalta, että voitaisiin käydä Rosesissa ja Cadaquesissa. Rosesiin tiesin sen lähtevän mielellään, koska siellä olemme kerran olleet ja Juha aina muistaa saaneensa hyvää paellaa juuri Rosesissa. Kun sitten oltiin jo pitkällä menossa tein uuden ehdotuksen: "Mitä jos ajettaisiin vähän pitemmälle, Port de la Selvaan, se kuulemma on aika kaunis kalastajakylä jonkun mielestä." Ja sitten vaihdettiin Penalle uusi osoite.

Jossain matkan varrella tuli kumminkin pakollinen pysähdys jollekin hiekkatielle, kun vieressä kasvoi hehtaarikaupalla auringonkukkaa.

 

Ja tuli tietty muitakin pysähdyksiä. Ei näitä valkoisia espanjalaisia vuoristokyliä millään muista enää talvella, jos ei kesällä ole ottanut kuvaa.

Ja sitten kun ollaan korkealla, on taas kuvan paikka. Tämä näkymä on Rosesiin.

Vuoristotiet eivät ole heikkohermoisille. Vastaan saattaa tulla mitä vain. Ei oikein tiedetty, leikkaako tämä kone ruohoa vai varisuttaako irtokiviä tielle, mutta kaksi niitä kulki peräkkäin, ja kun ohitusmahdollisuuksia on harvassa, keräsivät jonoa taakseen.

Port de la Selva oli kaunis niin kuin oppaissa luvattiin. Lahden ympäri näytti menevän houkutteleva tie ja niin otettiin pyörät auton perästä ja lähdettiin liikkeelle.

Ensin mentiin sataman rantakatua.

Kylän loppuessa tie muuttui haasteellisemmaksi ja mikäli mahdollista vielä kauniimmaksi.

Ja taas haluaisin kehua pyöriämme. Ei ollut mikään ongelma polkea näitä mäkiä ylös.

Yhden mäen päällä nähtiin saksalaisnainen teini-ikäisen tyttären kanssa. Häneltä oli hukassa mies ja pari lasta, ja kun hän näki meidän menevän tietä pitemmälle, hän kysyi, voisimmeko katsoa ympärillemme ja tavatessamme kertoa näille, että kiirehtisivät. Olivat kuulemma jo kaksi ja puoli tuntia odottaneet muuta perhettä tulevaksi vuorikiipeilyltään, isällä oli tietysti auton avaimet ja juomat laukussaan. 

Nähtiin sitten yhden lahden toisella puolella tuntomerkkeihin sopiva joukko, mutta ei jääty heitä odottelemaan, kun olivat vielä aika kaukana. Otin vain 50-kertaisella zoomillani pari kuvaa. Poljettiin takaisin päin ja pysähdyin odottajien kohdalle näyttämään kuvaani, ja oikeat ihmiset olimme löytäneet. Pettymys oli suuri, kun he kuulivat, miten kaukana kadonneet vielä olivat. Sen verran säälittiin odottavaa naisväkeä, että jätettiin heille toinen vesipulloistamme. 

Kiersimme vielä lahtea tovin ja vasta pyöriä auton taakse laittaessamme rantatieltä tuli saksalaisperheen auto. Iloisesti sieltä vilkutettiin, olivat varmaan jo sopineet kahakkansa.

Mekin jatkoimme eteenpäin ja Cadaquesin sijasta ehdotin nyt Juhalle Port Lligatissa  olevaa Dalin asuntoa, joka on museona. Kävihän se. Ja taas pysähdyttiin jonnekin vuoren rinteelle ottamaa kuva pengerryksistä ja oliivipuista.

Ja tietysti Cadaquesiin laskeuduttaessa siitäkin, vaikka emme sinne menneetkään, vaan käännyimme Port Lligatiin.

Ennen museoon pääsyä meille oli tulla parkkipaikkaongelma. Aukeaako tämän tolpan sanoma jollekin espanjantaitoiselle? Saako sakot, jos ajaa tämän merkin taakse ja pysäköi?

Dalin koti oli meille yllätys. Hyvin tyylikäs ja mielenkiintoinen. Käyntikin oli kivasti organisoitu. Täsmälleen oikealla kellonlyömällä päästettiin sisään 8 ihmisen ryhmä oppaan valvonnassa ja vaikka se ei ollut varsinainen opastus (niin kuin opas sanoi), meille kuitenkin vähän kerrottiin, mikä mikin huone oli.

Kirjat ovat kuulemma siellä museossa, missä eilen kävimme. Nämä ovat feikkejä.

Ikkunoista oli hienot merinäkymät.

Tämä kuva Dalilta jäi kesken, kun hänen vaimonsa Gala kuoli 1982 ja hän muutti pois talostaan. Ei koskaan tullut takaisin.

Kukaan ei varmaan arvaa, mikä tämä on. Dalin herätyskello, joka on keltaisen huoneen pöydällä.

Koriste-esineitä pöydällä, ihan kuin missä tahansa kodissa. Varmaan rannalta kerätyt kivetkin, niin kuin monessa muussakin kodissa.

Lintuhäkki - heillä oli kuulemma aina lintuja. Ja. taas merinäkymä ikkunasta

Takka, takana makuuhuone.

Tämä makuuhuone näytti vähän terveemmältä kuin eilen taidemuseossa näkemämme.

Kaikki käytävät eivät näyttäneet yhtä terveiltä.

Piha oli ihana. Valkoiset muurit ja valkoisia ja vaaleanpunaisia ja vaalean keltaisia kukkia.

Ja ylhäällä torni ja sen päällä samanlainen muna kuin Figueresin museossakin. Olikohan Dalilla enemmänkin tekemistä hiilihankomiehen kanssa?

Instrumentteja ei näköjään kuvataiteilijalle kannattaisi antaa. Kyllä muutkin osaavat, Finlandia -talon vahtimestarit kertoivat aikoinaan, kun valmistauduimme konserttiin, että kun on tulossa tietyt nykymusiikkiin erikoistuneet pianistit, parhaat flyygelit vielään alakertaan lukkojen taakse. Onpa joku pianotaiteilija käyttänyt moottorisahaa flyygelin pilkkomiseen. Soittimen rikkoutumisesta tulevat äänet ovat sitten sitä musiikkia. Tiettävästi ei sentään Suomessa ole vielä tätä tehty. Dalin flyygelillä varmaan joku on harjoitellut...

Täälläkin oli seinissä kiipeilyulokkeita. Ehkä sivistyneemmän näköisiä, kuin taidemuseossa.

Lapset somessa jo 1970-luvulla?

Tästä aspektista en Dalin yhteydessä tiennyt yhtään mitään. Michelin ja Pirelli - ihan totta?

Huulet kutsuivat. Vahtimestari olisi vain kumminkin kieltänyt.

Kivat suihkulähteet vielä ennen uloskäyntiä.

Ei tullut parkkisakkoja, mutta pari kertaa Juha joutui vielä pysähtymään ja katsomaan auringonlaskua.​

 

Barcelonaan 17.6.

Onko sellainen hyvä lomapäivä, jolloin aurinko paistaa ja kaikki menee niin kuin suunnitellaan? On. Mulle. Olen liian kaukana mukavuusalueeltani, kun asiat eivät vain loksahda paikoilleen, enkä tiedä, missä olen. Tämä päivä oli sellainen. 

Aamu näytti kylmältä ja sateiselta muuallakin kuin Facebookissa. Kavereiden päivityksissä näkyi räntää ja Espanjassakin oli aurinko pilvessä ja ehkä jopa alle 20 astetta. Ja mitä lomalla tehdään, kun sataa? Lähdetään kaupunkiin tai jonnekin ostarille ainakin. 

Täällä lähtö oli aika hidas, ei oltu edes menossa ennen puoltapäivää ja oman viivästyksensä toi pyörien värkkääminen tyhjään lukittuun autohalliimme niin, ettei niitä kukaan saa ilman kohtuutonta ponnistusta mukaansa (jos sittenkään). Pyörät lukossa ja  kiinni telineessä ja toisissaan, teline ja pyörät kahdenlaisilla vaijereilla betonitolpassa ja lopuksi koko komeudesta vielä valokuvat todisteeksi vakuutusyhtiölle, jos jotain kumminkin tapahtuu. Meidän vaihtarit sanoivat, että autohalli ei olisi turvallinen, koska he eivät tunne ihmisiä, jotka sitä käyttävät, mutta lukittu se on, ja meidän lisäksi sitä tällä hetkellä näyttää käyttävän noin 4 muuta.

Puoli kahden maissa ajettiin sisääntuloväylää Barcelonaan ja Penalle oli annettu ohje etsiä parkkitalo jostain Placa Catalunian paikkeilta. Jostain kulmasta kuitenkin käännyttiin ihan vähän väärin ja siitäpä hemmo sekosi täysin. Seuraavat ohjeet neuvoivat kääntymään milloin takaisin, milloin kiellettyihin ajosuuntiin pikkukaduille ja niinpä näin parhaaksi alkaa suunnistaa itse. Tehtiin äkkipäätös seurata P Centro Commercial -opasteita ja kohta oltiinkin menossa johonkin ahtaaseen loukkoon. Jätettiin auto sinne ja etsiydyttiin maan pinnalle. Oli kumma tunne olla jossain, kun ei yhtään oikeastaan tiedetty, missä. Paikalla oli kuitenkin El Corte Ingles ja otettiin itselle kuva nimistä, että joku osaisi neuvoa meidät takaisin parkkitaloon, jos oikein eksyttäisiin.

Ei sitten jatkettu kuitenkaan heti matkaa, käytiin syömässä ja kierrettiin tavaratalo. Aikaisemmilta käynneiltä tiedettiin, että El Corte Inglesistä saavat turistit passia näyttämällä 10 prosentin alennuksen ja siispä Juha hankki kortin. Ei se nyt Espanjan talousahdingossa enää ihan niin mennytkään. Kortilla ei saanut alennusta, vaan sille tallentui 10 % ostosten loppusummasta, ja tuon kymmenprosenttisen saa sitten alennusta, kun seuraavan kerran kolmen päivän sisällä ostaa jotain El Corte Inglesistä. Sitä ei kokeiltu, saako seuraavasta ostoksesta sitten taas sitä seuraavaa kertaa varten kymmenen prosenttia tilille. Kolme myyjää yritti selittää meille systeemiä, mutta ne ei millään tajunneet, että kyllä me se tajutttiin, että kortti käy kaikissa heidän tavarataloissaan, me vain haluttiin selkeämpi tieto siitä, mikä tämä systeemi oikein on. Joku jo lopuksi pyyteli anteeksi, ettei osaa englantia. Ihan oikein pyysikin, kyllä isossa maineikkaassa tavaratalossa jonkun pitäisi englantia osata, kun tavaratalon nimikin viittaa englantilaisiin, mutta kuittasin sen hymyillen toteamalla, että olen pahoillani, kun en itse osaa espanjaa. Ja olihan minulla sentään melkein oikeanlainen uusi uikkari kassissani.  Eilen joku Fb-kaveri julkaisi kartan siitä, miten moni eri Euroopan maissa pystyy keskustelemaan englanniksi ja se kuvasi hyvin tilannetta. Suomen prosentti oli yli 70, Espanjan 22.

Juha kokeili espanjan taitojaan ja kysyi parilta rouvalta, mihin päin pitäisi lähteä, jos haluaisi Sagrada Familialle ja rouvat puhuivat espanjaa (tai ehkä katalaania?), mutta huitoivat englanniksi johonkin suuntaan, jonne sitten lähdettiin kävelemään ja Juha väitti jopa saaneensa tarkat ohjeet: kilometri tuonne päin, sitten vasemmalle, punaisella metrolla ensin yksi pysäkinväli ja sitten vihreällä metrolla eteenpäin perille. Juhan latinalla näköjään selviää kielestä kuin kielestä.

Näinhän se sitten sujui. Ostettiin automaatista kymmenen matkan kortti, kun se näytti tulevan edullisemmaksi kuin kaksi päiväkorttia tai jopa yksittäisten lippujen osto, ja tutustuttiin metrokarttaan ja kohta sitten oltiin Sagrada Familian jonossa. Juhalla toimi siinä kohtaa kännykässä jopa Wifi, mutta minulla ei - ei ollut minun päiväni tässäkään.

Sagrada Familiaan tutustuttiin jo lähes kolme vuotta sitten syyslomalla, mutta silloin jäi käymättä tornissa, eli minulla oli ainoa sisäänmenon tarkoitus nyt päästä torniin. Otin kyllä kuvia hienosta kirkosta tänäänkin ja kuuntelin audioguiden selostuksen.

 

Tornivuoroa odotellessa oli kuitenkin alkanut sataa, eikä torniin päässytkään. Jonotin sitten sateessa torniosuuden pääsymaksusta takaisin lippukassalla, mutta varsinaiset pääsymaksut (14,80/nenä) menivät tietyllä tavalla hukkaan. Tai miten sen ottaa, olihan se joka tapauksessa hieno paikka käydä uudestaankin. Ja ehkä on sitten syy palata Barcelonaan vielä kerran, että pääsee Sagrada Familian torniin. Tai viimeistään sitten, kun koko kirkko valmistuu, 2026, eli 12 vuoden päästä.

Luulin jo päiväni koittaneen, kun El Corte Inglesin herkkuosastolta näytti löytyvän Espanjan ainoaa laktoositonta ja rasvatonta jugurttia, jota ostin koko loppuoleskelun tarpeisiin. Autossa maistaessani se kuitenkin osoittautui myös mauttomaksi ja rakenteeltaan ällöttäväksi, joten jugurttiherkuttelu ei alkanut tästäkään. Ei totisesti ollut minun päiväni. 

Yhden mekon löysin Desigualilta. Viime vuonna niiden mitoitus oli selvästi pienempi, että ehkä jotain positiivista sentään tässäkin päivässä.

Juha ajoi taitavasti kotiin espanjalaisessa kesäpimeydessä. Oli jotenkin hassu tunne tehdä matkaa pimeässä, kun kumminkin oli kesä. Kyllä Suomen vaaleat kesäyöt ovat jotenkin parempia.

 

Gironassa 18.6.2014

Gironaan ei sentään heti aamulla lähdetty. Ehdin lähes tunnin ulkoiluttaa turkoosinsinisiä lenkkareitani, ennen kuin Juha edes heräsi. Oli minulla kamerakin mukana. Aamulla valo on niin hieno, kun se ei vielä tule kirkkaana korkealta taivaalta vaan kohtaa ympäristön viistosti lämmittäen. Valo hohtaa kasvien ja puiden takaa, heijastaa poijuja veteen, valaisee veneiden kyljet ja luo hohdetta taloihin ja niiden ympärille.

Meidän katumme nimi on Passeig Josep Mundet. En tiedä, kuka hän on, mutta tänään törmäsin tällaiseen patsaaseen, jossa on nimi Artur Mundet.

Aamulenkin ja aamukahvin jälkeen alkoi näyttää sateelta. Sama ratkaisu kuin eilen, lähimpään kaupunkiin. Laitettiin osoitteeksi El Corte Ingles, Girona, kun eilisistä ostoksista jäi 4,99 euroa bonusta käyttämättä. Gironassa on saman kadun varrella kolme ECI:tä. Shortsiosastolla piti ostaa kolmet eriväriset, että olisi saanut bonuksen käytettyä. Turha vaiva, englantia osaamaton, muuten mukava myyjä, naputteli paperille tiedon, että nyt onkin 14,99 kortilla bonusta. Ei kun lastenosastolle. Siellä myyjä onneksi ymmärsi, että emme tahdo kasvattaa bonusta, vaan käyttää sen hyödyksi ostoksia tehtäessä. Bonukset hyvitettiin, mutta taas on tilillä seitsemän euroa. Eikä kortti ole enää kuin kaksi päivää voimassa. Taidan leikata kortin kahtia.

Shoppailun jälkeen vaihdoimme parkkipaikkaa sinne, missä muutkin turistit näyttivät olevan. Voi kun ymmärtäisi espanjaa (vai katalaania?), niin voisi olla varmempi siitä, että omaa autoa ei hinata pois.

Jätettiin kumminkin auto Gironan rautatieaseman lähelle parkkiin, ilmaiseen ilmeisesti, koska mitään mittareita alueelta ei löytynyt, ja käveltiin sillan toiselle puolelle ison katedraalin aukiolle. Kiveys oli koristeellinen, mutta hankala sillä oli kävellä.

Sisällä ihmeteltiin jälleen kerran satojen vuosien takaa olevia rakennuksia ja niiden korkean korkeita kaaria.

Sivukappeleissa oli hautamuistomerkkejä.

Ja jotkut pikkukappeleista olivat hyvinkin kirkon kokoisia jo itsessään.

Yhdessä kappelissa oli mahdollisuus rippiin. Pappi päivysti, näkyy tuossa oikealla.

Katedraalista alas tullessa kuljettiin pitkin keskiaikaisia kapeita katuja. Turistityyliin kivijalkakaupoissa myytiin matkamuistoja ja vaatteita tai pidettiin kahvilaa.

Käveltiin tarkistamaan, oliko juutalaismuseo jo kiinni. Olihan se. Pitäisikö tulla uudestaan? Gironaan ajaa noin 40 minuuttia ja kaupunki on aika kiva.

Olipa jännä pyörä.

Matkailijoille tarjottiin ikkunakaupalla laukkuja. Olipas kirjavia tänä vuonna! Tuli mieleen myös Suomen lenkkarivalikoima, kun asiallisia ei tahtonut löytyä mistään. Jotenkin tekisi mieli tämmöistä, mutta tulisikohan se käyttöön?

Eka katedraali oli suoritettu, mutta tässä portaiden päässä olikin vasta se varsinainen. Siispä vielä sinnekin, vaikka paikka oli auki enää 15 minuuttia. Siinä ajassa ehdin ottaa kuitenkin aika monta kuvaa.

Katedraalin edessä oleva tori.

Gironan ehkä kaunein nähtävyys on joki, sen yli menevät sillat ja jokeen heijastuvat värikkäät talot. Tässä kohtaa kamera lauloi, oli vaikea jättää yhtään otetuista kuvista pois, mutta tässä vain neljä.

 

 

Lomailua Pyhässä Antonissa 

Olin aamulla reipas ja ulkoilutin lenkkareitani jälleen. Oli kyllä Juhakin, lähti perään.

Samalla sain muutamia kivoja kuvia aamuauringossa.

Rantavahdilla oli tuohon aikaan vielä hyvin lokoisat oltavat. Varmaan koko päivän lähes yhtä lokoisat, täällä on hyvin vähän väkeä vielä näin kesäkuussa. 

Yritin tänään tutustua lomalla olemisen syvimpään olemukseen. Edessäni oli varsin paljon havaintoaineistoa. Ylivoimaisesti tärkeimmältä toimintamallilta näytti grillaaminen. Mikä ihme saa ihmiset makaamaan hiekkarannalla auringonpaisteessa ja kärventämään nahkaansa? Mitä ihmeen iloa tai  hyötyä siitä on kenellekään? Ensi yönä monia varmasti kutittaa ja harmittaa. Me emme siis ole näissä kuvissa, ihan vieraita ihmisiä tähtäilin kamerallani.

Illemmalla lähdettiin liikkeelle pyörillä. Meillä oli oikein pyöräilykartta ostettuna ja siinä ihan lupaavasti reittejä. Päätettiin käydä naapurikylän rantaa katsomassa, kun sinne oli merkitty pyöräilytiekin, siis reitti Sant Antoni de Calongesta Platja d'Arolle.

Ja kukkua kanssa, pyöräilyreitti! Ajettiin ihan tavallista autotietä, jolla paikoitellen oli vähän piennarta, paikoitellen ei. Välillä jalkakäytävä oli sen verran leveä, että siirryin sille. Juha meni alamäissä samaa nopeutta kuin autot, mutta minä en uskaltanut. Onneksi meidän pyörillä pääsee mäetkin ylös, niin ei jää ihan muun liikenteen jalkoihin. Olisi pitänyt uskoa pyöräilykartan varoituksia: "Pyöräilyreiteiksi merkityillä väylillä on moottoriajoneuvoja. Sinulla ei ole etuajo-oikeutta. Käytä pyöräilykypärää (crash helmet). Hanki vakuutus onnettomuuksia varten. Käyttäydy sivistyneesti ja käytä suuntamerkkiä."  Espanja ei ole pyöräilymaa. Paikoitellen voi pyöräillä vähän, mutta ei siten, että oikeasti ajelisi paikasta toiseen. Mä haluun takaisin Suomeen! Tai edes Saksaan.

 

Pyöräilyä lisää 

Aamulenkki tietysti ensin.

Aaamulla valo on niin kivaa, kuljen aina kameran kanssa.

Edellisestä pyöräretkestä oppineina etsimme kartalta sellaisen pyöräilyreitin, joka oikeasti näytti pyöräilyreitiltä. St Feliu de Cuixolsista lähti Gironaan 40 km:n reitti, jota helppoudellaan mainostettiin myös perhepyöräilyyn, joten kuulosti lupaavalta. Löydettiin alkupisteestä yhden supermercadon parkkitalosta sopiva ilmainen parkkipaikka, kun käytiin ostamassa sieltä vähän leipää ja vessapaperia (siis asiakkaille ilmainen) ja nostettiin pyörät pois auton perästä. 

Mitään viitoitusta ei tietenkään löytynyt, mutta vieressä oli pyörätie - jonnekin. Yksi nainen pysähtyi auttamaan, kun siinä häsläsimme karttojemme kanssa, mutta ei hänkään osannut neuvoa meille tietä Gironaan. Lopulta hän sanoi suoraan, että Gironaan on 40 km, liian pitkä matka meille ja kehotti menemään lähimpään rantaan parin kilometrin päähän. Näytimme hänelle sähköpyöriämme ja vasta sitten hän suostui sanomaan, että tuosta vasemmalle, jos haluaa Gironan pyörätielle. Kiitettiin nätisti :) 

Ei tämäkään mikään huippureitti pyöräiltäväksi ollut, oli aika hiekkaista ja kuoppaista. Mutta nättiä. Nämä kuvat ovat siltä paremmalta osuudelta.

Olin ottamassa kuvia tästä kirkosta, kun Juha ajoi viereen ja sanoi, että akku ei enää avusta isommilla vaihteilla. Kalkhoffin tyyppivika oli taas iskenyt: Takapyörän lokasuoja hankasi takapyörää. Mietittiin, päästäänkö sillä enää takaisin ja kannattaako yleensä ajaa, ettei kumi hankaudu ihan puhki.

Lopulta kuitenkin oltiin takaisin supermercadon parkkitalossa ja ajettiin samaan pyöräliikkeeseen, jossa minunkin pyöräni oli korjattu.

Illalla katseltiin telkkarista, miten riehakkaasti Suomessa juhlittiin juhannusta. Seurasaaressa sytytettiin kokko ja sen jälkeen veisattiin Suvivirsi. Olisikohan pitänyt ohjata meidän vaihtarit ennemmin Kaivarin rantaan?

 

Sunnuntaiajelulla 22.6.2014

Otettiin aamu rennosti, normaalia lyhyempi retki lenkkareilla ja pienet auringonottopäikkärit parvekkeella. Juhalle ei uni tullut, minulle riittivät korvatulpat sulkemaan pois rantakadun äänet. Alhaalla olevan ravintolan tuolit ja pöydät pyyhitään päivittäin ja niitä siirrellessä kuuluu ikävä kirskuva ääni. Tänne on viikonloppuna tullut moninkertainen määrä väkeä, työkoneiden ääni on vaihtunut puheensorinaan. Katseltavaakin on paljon enemmän. Ei yhtään valiteta, aurinko paistaa, meri välkkyy ja omalla parvekkeella on ihana yksityisyys, ei tavitse mennä viittä metriä lähemmäs ketään, mikä olisikin suomalaisturistille kauhistus. Kuvat on siis kaikki otettu parvekkeeltamme.

Kokeiltiin, saisiko näkymästä panoraamakuvan. 

Katsottiin kuitenkin kartalta kohde, jonne voisi paeta näitä rantanäkymiä. Noin neljäkymmentä kilometriä sisämaahan ja löytyi mukavan rauhallinen pikkukaupunki Banyoles.

Niin oli paikka rauhallinen, että luultiin, että koko kaupunki oli jotenkin peruutettu. Vai voiko missään kaupungissa olla keskellä sunnuntaipäivää näin tyhjää? No, ehkä Espalla vähän kauniimpana juhannuksena. Kaikki olivat varmaan tulleet sinne meidän parvekkeen alle rantaan.

Monilla parvekkeilla oli jälleen Katalonian lippu. Yhdellä kadulla kaikilla parvekkeilla lisäksi tällainen kukkakimppu.

Katalonian lippua näkee tosiaankin kaikkialla, meilläkin on sellainen parvekkeellamme. Tällä viikolla Espanja sai uuden kuninkaan, eivätkä Katalonian ja Andalusian edustajat edes taputtaneet kruunajaisissa. Kertoo sen, miten voimakkaasti nämä maakunnat haluaisivat itsenäistyä Espanjasta. Kataloniaan puuhataankin asiasta kansanäänestystä, mutta Espanjan mielestä asiasta ei voi edes äänestää.

Löydettiin lähes tyhjä torikin, mutta sen kahvilat olivat sentään auki.

Torilta lähdettiin takaisin parkkipaikalle ja suunnistettiin sinne, missä navigaattorin kartta näytti jotain sinistä. Banyoles oli 1992 olympialaisten soutukilpailujen suorituspaikka, joten järvi piti katsastaa. Se näyttikin niin mukavalta, että nostettiin pyörät pois auton perästä ja pantiin kypärät päähän. 

Tämän järven ympäri meni oikeasti pyörätie. Ei kovin hääppöinen väylä tien sivussa, mutta joka tapauksessa selkeästi erillinen muusta tiestä.

Ja välillä ei menty edes tien viertä, vaan katalonialaisissa maalaismaisemissa.

Järven eteläpäässä oli parhaiten näkyvissä soutukeskus. Joku katalonialaisseurue siellä harjoitteli seuraavia koitoksia varten. Näytti olevan vielä vähän teknikka hukassa.

Seuraava stoppi tuli, kun järven rannassa kasvoi lumpeita. 

Ja menihän siinä vähän aikaa, kun piti zoomailla ja yrittää valita sitä kauneinta ja puhtaimman valkoista. Useitakin olisi ollut tarjolla. Juha on nykyisin jo ihan hiljaa näissä kohdissa ja odottaa.

Nautittiin omat Juhlamokat ja kaurakorput parkkipaikan viereisessä puistossa ja annettiin Penalle uusi osoite. Besalú. Matkaoppaassa sanottiin, että tärkein nähtävyys on 1100-luvulla rakennettu silta ja että kaupunki muuten on säilynyt niin muuttumattomana ja kauniina, että voisi kuvitella, että se on lavastettu.

Silta oli komea ja täällä oli väkeäkin. Kaupunkikin näytti sillalta katsoen ihan pilaamattomalta.

Vanhalta sillalta näkyi uusi maantiesilta, ihan hieno sekin.

Sen sijaan tuosta pilaamattomuudesta ja lavastamattomuudesta olen vähän eri mieltä. Turisteille tietysti erilaiset matkamuistomyymälät luovat tunnelmaa, mutta eivät ne kyllä mitenkään alkuperäisiä ole missään kohteessa. Täällä ne kyllä näyttivät olevan espanjalaista tuotantoa, en ainakaan tunnistanut kovin räikeitä kauko-aasian tuotteita.

Torit, aukiot, kujat, ikkunalaudat ja parvekkeet olivat söpöjä.

En ole koskaan ennen nähnyt tällaista rahastusta kirkossa, mutta oikeastaan ihan ok ideahan tämä on. Kirkko on kiinni, lasiseinän takaa voi ihailla hämärää tilaa, mutta kun maksaa euron automaattiin, saa kolmeksi minuutiksi kirkkosaliin valot. No, maksoin tietysti.

Oli sekin kirkko vanha. Vanha puuovi aukesi torille.

Täällä on juhannus oikealla paikallaan, 24.6. eli tiistaina, jolloin täällä on kaikki kiinni. Juhannusperinteisiin täällä kuuluu mm. oikeana juhannusaattona keskiyöllä kastautuminen Välimeressä, (ainakin jalat pitää uittaa), juhannuskokot ja ilotulitukset. Varmaan ikiaikaista perua on tämä ilotulituksen järjestäminen. Jo pari päivää raketit ovat paukkuneet iltapimeästä yöhön asti ihmisten jaloissa. Turvaetäisyys noin 5 metriä, ei suojalaseja. Tämäkin perheenisä opetti 5 - 7 -vuotiaat lapsensa ampumaan raketteja kadulla. Varmaan koko Rakettikeiun (siis ilman j:tä) valikoima löytyi kassista. Niinpä lapset vuoron perään sytyttivät papaatteja, tykinjytkyjä ja isoja raketteja. Kymmenen metrin päässä toinen lastensa kasvatuksesta huolehtiva isä opetti kolmea alakouluikäistä poikaansa samoihin hommiin. Parinkymmenen metrin päässä paukuttelijoista oli rantakadun ravintola täynnä lapsiperheitä ilta-aterialla. Pikkulapset itkivät rakettien pauketta ja koirat suunnistivat kohti Välimerta. Yhdentoista aikaan illalla lapsiperheet poistuivat ravintolasta ja suurimmaksi osaksi myös rannalta. Huomenna on odotettavissa varmaan entistä enemmän pauketta, sillä täällä alkoi koululaisten kesäloma.

Luostari vuoristossa ja outlet motarin varrella: Montserrat ja Roca 23.6.

Halusin Montserratiin, vaikka sinne on kyllä jonkin verran matkaa täältä, yli puolentoista tunnin ajomatka. Mutta jos katalonialaiset vaihtarimme ovat Suomessa käyneet järviseudulla ja Imatralla asti, niin kai mekin täällä voidaan ajella vähän pitemmästi. Pitäähän Katalonian henkinen sydän katsastaa, kun se vielä sijaitseekin aika vaikuttavassa ympäristössä.

Espanjassa moottoritiellä ajaminen ei ole ilmaista. Maksulliselle osuudelle ajettaessa otetaan verolippu ja siltä poistuttaessa se syötetään automaattiin, joka kertoo, miten paljon laskua tuli. Ja tarkkaan kertookin, täällä on sentitkin käytössä, maksu on ollut esim 1,61€ tai 2,14€. Juha tuppaa unohtamaan vaihtorahat automaattiin. Ajattelin kerätä matkan aikana kertyneet yhden ja kahden sentin kolikot muovipussiin ja tyhjentää sen seuraavaan tietulliin. Katsotaan sitten, miten automaatin suu käy.

Minulla oli Montserratiin mennessä kaksi asiaa, miksi halusin sinne uudestaan. Kävimme siellä 15 vuotta sitten isolla Chevyllämme ja kahta jäin kaipaamaan. En kuullut joka päivä yhdeltä esiintyvää poikakuoroa, L'Escolania, joka on Euroopan vanhimpia poikakuoroja ja kävin yksin vuoren huipulla. Halusin kuulla kuoron laulavan Salven ja Virolain, ja halusin, että Juha kokee kanssani hienon vuorenhuipun. Elämä ei kuitenkaan aina mene niin kuin haluaa.

Penalle annettu osoite olikin vuoren juurella olevaan kylään, josta oli vielä 10 kilometriä pientä serpentiinitietä perille, eli aikataulusta tuli sittenkin liian tiukka. Ei oltu vielä paikalla, kun kuoro lauloi ja itse asiassa olisi varmaan pitänyt olla reilusti ajoissa, koska kirkko oli aivan täynnä. 

Serpentiiniteitä ajaessa oli kyllä nautinto katsella, mitä edessä oli.

Pääsin ottamaan kuvia hienosta basilikasta vasta, kun kuoron yleisöstä suurin osa oli poistunut.

Aivan kirkon etuosassa alttarin yläpuolella on basilikan päänähtävyys, musta La Moreneta, syvästi kunnioitettu savun mustaama pyhän neitsyen patsas, jonka Pyhä Pietari  legendan mukaan on tuonut Barcelonaan jo vuonna 50. Luolaan piilotettu patsas löytyi jostain luolasta vuonna 880 ja sen löytäneet paimenet yrittivät viedä sen Manresan kaupunkiin. Kun he tulivat tälle paikalle, he eivät kuitenkaan pystyneet jatkamaan matkaansa, ja tähän rakennettiin sitten luostari. Neitsyttä katsomaan pääsee alttarin takana olevia portaita pitkin jonotettuaan ainakin tunnin. Me ei jonotettu. Yritin zoomata kuvan, kun kukaan ei juuri ollut pyhimyskuvan edessä.

Pääsin kyllä läheltä todistamaan tätä nykyaikaista pyhimysten palvonnan muotoa. Ei kumarreta kuvia vaan tehdään niitä lisää. Jokaiselle oma. Ennen ostettiin ammattilaisten ottamia kuvia postikortteina.

Basilikan sisäpihalta poistuttiin hienolle pihalle.

Hieno paikka vuorten kainalossa.

Sitten sen toisen haaveen toteuttamiseen. Viimeksi Juha ei suostunut tähän kaapeliratikkaan, vaan jouduin menemään yksin hienolle vuoren huipulle, mutta nyt houkuttelin miehen mukaan.

Rystyset valkoisina ja otsa uurteilla Juha katseli kuljettajan takaa, minne ollaan menossa. Koko ratikka ja sen väki (48 henkeä) oli vain peukalonpaksuisen vaijerin varassa. Jos se olisi paukahtanut poikki, kilometrin alaspäinen matka ratikalla vapaalla nopeudella...

Vuoren huipulla Juha istahti alas ja totesi, että saan ihan yksin lenkkeillä ihan mihin haluan, mutta hän jää tähän nyt.

Se nyt ei kuitenkaan ollut homman tarkoitus. Mitä iloa on istua vuoren huipulla kaapelihissin asemalla mustat lasit päässä? Piti jonkin aikaa houkutella, ennen kuin polulle päästiin. Minusta polut olivat riittävän leveitä antamaan sopivan turvallisuuden tunteen, mutta se ei ilmeisesti kaikille riittänyt, vaan joku kompuroi enemmänkin vuoren puolella, ettei vain joutuisi liian lähelle jyrkkiä reunoja. Jolla ei ole korkean paikan kammoa, ei voi tajuta, että pyörryttää, askel ei ole vakaa. Eikä sille voi mitään. Vaikka kunka järki sanoisi, että useimmat ovat tulleet vuorelta takaisinkin, on aina se mahdollisuus olemassa, että jalka lipeää. Mieluummin ajan Saksan autobahnilla 250 km/h kuin kompuroin jollain hyllyllä vuoristossa.

 

Muiden maiden turistit kyllä ilakoivat ottamalla toisistaan aika mielikuvituksellisia kuvia. Huomaa jyrkänteen reunalla näkyvät kädet ekassa kuvassa sinipaitaisen kuvaajan edessä! 

Ja jos tämä kaveri ei hymyilisi, voisi luulla, että aika vakavassa paikassa ollaan.

Lopulta oltiin kuitenkin jopa siinä pisteessä, että Juha meni selin jyrkänteen lähelle ja sanoi, että voin ottaa kuvan todisteeksi, että hän on ollut jyrkänteen reunalla. Puoli tuntia siihen meni. Sekin auttoi asiaa, että viimeinen alamäkiratikka olisi piakkoin lähdössä alaspäin. Sen jälkeen olisi pitänyt itse kompuroida alas tai yöpyä vuoristossa ja odottaa aamua. Evästäkin olisi ollut: kaksi desiä vettä ja kolme taatelia.

Minulla ei ollut mitään ongelmaa kiivetä ihan juuri sinne, minne kuvaaja käski. Ollakseni rehellinen, en kuitenkaan ihan noiden edellisten kuvien lavastuksiin olisi ryhtynyt.

Kuvattavaa riitti kuitenkin aivan ilman lavastuksiakin. Sateiden ja tuulten muovaamat kalliot ovat hienoja.

Ja näköala alas laaksoon aivan huikea, vaikka ei olla kuin noin 1200 metrin korkeudessa.

Hissi kulki 20 minuutin välein ja saimme jonottaa kahden hissin verran. Kello oli 16:20, kun lähdimme alaspäin. Mietittiin, pääsevätkö kaikki vuorelta alas, kun viimeinen vuoro oli 18:10. Onhan sieltä alas polkuja, mutta eivät ne todellakaan sovi ihan kaikille.

Alhaalla oli turisteille myynnissä juustoja, hunajaa ja viikuna-pähkinäkakkuja. Maistettiin yksi viikunakakku ja olihan se ihan kivaa.

Poikettiin vuoren rinteelle juomaan yhdet Juhlamokat ja syömään muitakin eväitä ja päästiin samalla seuraamaan jotain hämminkiä alarinteessä. Poliisi pysäytti liikenteen (oli muuten bussien vaikea saada uudestaan vauhtia ylärinteeseen), paikalla oli ambulanssi ja kohta näimme ambulanssihelikopterin lähtevän liikkeelle.

Eivät nämä serpentiinit oikein virheitä kestä. Aika pieni virhe voi viedä minne vain.

Varmaan hyvä, että kylästä pääsee luostariin myös kaapelijunalla. Ei kaikki ole yhtä taitavia kuskeja kuin Juha.

Junasta ei myöskään varmaan saisi yhtä hienoja rinnekuvia. Auton saa nimittäin aina pysähtymään erilaisille levikkeille.

Virallisten liikennemerkkien lisäksi näkyy junteille autoilijoille hauskempiakin varoituksia. 

Barcelonasta pohjoiseen vievän moottoritien varrelle oli suunniteltu sopiva pysähdyspaikka, Roca del Valles Barcelona, eli Barcelonasta puolen tunnin ajomatkan päässä oleva merkkiliikkeitten outlet-kaupunki.

Siisti ja kiva, monipuolinen ja hyvät palvelut. Hintataso on tietynlaisesta alennusajatuksesta huolimatta aika kova, koska on kysymys merkkituotteista. Jos jonkun Burberryn tai Kenzon tai Catiminin tai Armanin tai Loewen saa täältä 30 - 40 - 50% normaalihintaa halvemmalla, se maksaa kumminkin vielä aika paljon. Eli jos merkkituotteen tarvitsee, niin täältähän sen saa, mutta jos vain tarvitsee hameen, sen saa kyllä Sokoksesta halvemmalla. Tämän esipuheen jälkeen tunnustan, että kivatkin tyttöjen mekot jäivät tangoille. 50-70€ oli mummin kukkarolle aika paljon. Vai pitääkö mennä uudelleen? Oli ne ihania kyllä. 

Illalla meitä odotti parvekkeen alla täysi sotatanner. Savua, pauketta, tulta ja meteliä. Paikallinen juhannusaatto. Espanjassa juhannusta juhlitaan perinteitten mukaan polttamalla kokoissa kaikenlaista menneisyyteen liittyvää syntiä tai muita turhuuksia (esim opiskelijat vuoden luentomuistiinpanojaan tai kirjoja) ja sen jälkeen kastautumalla meressä, jonne saa upottaa synnit. Nuoret hyppivät pienten kokkojen yli rannoilla ja aikuiset skoolaavaa kuohuviinillä ja syövät piknikeväitä. Näin kerrottiin Hesarin tämänpäiväisessä artikkelissa ja meidän opaskirjoissa. Itse näimme kokkojen sijasta vain ilotulitteita, joiden yli kyllä jotkut nuoret hyppivät, enkä kenenkään nähnyt menevän mereen. Pauke oli sen sijaan vähintään yhtä kova kuin Suomessa uuden vuoden yönä. Ei paljon istuttu parvekkeella, pelotti, että sinne lentää jotain. Yhdeltä mentiin nukkumaan, mutta pauke jatkui silloinkin.

Aamulenkillä sitten näin muutaman väsyneen juhlijan nukkuvan rantahietikolla. Rannan siivoojat olivat kohteliaasti kiertäneen kaverukset rja antaa siivonnut traktori tehnyt lenkin heidän ympärillään. Poikien kaverit kävivät pystyttämässä aurinkovarjon ja muutenkin keräsivät vähän kamoja varjon viereen, etteivät pojat olisi aivan yhtä alttiita mahdollisille varkaille.

 

Kolmeen kertaan meidän kohta oli putsattu edellisen yön roskista, ja hyvin. Naapurikaupunkiin mennessä yksi kohta oli vielä käsittelemättä, ja kuuden ihmisen partio oli juuri lähdössä sitä aluetta puhdistamaan. Kyllä nämä espanjalaisetkin osaavat: tyhjiä pulloja, pikaruokapakkausten kääreitä, rantatuoleja, pyyhkeitä, aurinkovarjoja ja rakettien jäännöksiä. Rannalla yöpyneillä oli Suomeen verrattuna se etu, etteivät sentään jäätyneet yöllä...

 

Väsähdys keskiviikkona 25.6.

Aamulenkillä kävin, en niin väsähtänyt. Juha tuli vastaan aika myöhään, eli suurimman osan kävelin yksin. Sitten iskikin väsähdys, ei tullut lähdettyä liikkeelle ollenkaan. Istuttiin läppäri sylissä ja suunniteltiin paluumatkaa. Vertailtiin hotelleja, luettiin arviointeja ja mittailtiin matkoja. Booking.comista hain hotellit, Viamichelinistä reitit ja Googlemapsista lisää. Päädyttiin neljän pysähdyksen taktiikkaan: Ekassa pysähdyspaikassa ollaan vain yön yli, seuraavassa kolme, sitä seuraavassa kaksi ja viimeisessä taas kolme. Välissä sitten vähän pitemmät ajomatkat. Ensin Ranskan eteläosassa, sitten Annecy-järven seutuvilla, seuraava Saksassa Beckingenissä, joka on lähellä Mettlachia ja viimeinen viikonloppu Hannoverissa. Matkaa tulee Travemündeen asti noin 1900 km.

Vähän on huono omatunto liikkumattomuudesta, ei vain oikein osaa olla näin. Netissä näyttää olevan kaikenlaisia liikuntahaasteita, esimerkiksi 30 päivän vatsalihashaaste tai lankutusta. Näytti aika haasteelliselta. Pitäisi heti ekana päivänä nousta vatsalihasten varassa selältään istumaan  - taidan ottaa haasteen, että pystyn tekemään edes yhden nousun kolmen kuukauden päästä :) Jollain muulla näkyy olevan oma haaste menossa. Rusketus  ilman rajoja, jalkapohjille kans. Nämä neitokaiset olivat tässä asennossa minuuttikaupalla.

 

Lähdettiin kotiin

Tässä vaiheessa kodinvaihtoloma on hyvin erilainen kuin muut lomat. Itse sanoisin, että monessa suhteessa parempi. Yksi hauskimmista asioista on tavata uudestaan ne ihmiset, joiden kanssa on vaihtanut. Ne joiden lakanoissa on nukkunut, ne joiden kattiloita ja lautasia ja haarukoita on käyttänyt ja ne, joiden keittiössä on taas ihmetellyt, miksi täällä ei käytetä tiskiharjaa tai juustohöylää. (Juustohöylä oli matkatavaroissamme, tiskiharjan ostin.)

Meillä oli helppo tilaisuus tavata, kun asuimme perheemme kakkoskodissa rannalla ja he tulivat takaisin omaan kotiinsa Bisbaliin monta päivää ennen kuin me lähdimme. Olimme espanjalaiseen tapaan saaneet päivälliskutsun iltayhdeksäksi, ja sitten joku oli kumminkin huomannut, että kotiinlähtöpäivää edeltävänä iltana pitäisi päästä ehkä nukkumaankin ja saimme tekstarin, että tavataankin aikaisemmin, jo kahdeksalta. Suomalaisittain sekin oli pari tuntia aika myöhään. 

Korttelia kiersimme taas, ja iloinen huiskutus ohjasi meidät parkkiin. Voi kun olisi ollut yhteinen kieli! Alle vartissa olimme kuitenkin ymmärtäneet katalaani-ranska sanastolla, että Suomessa parasta oli järviseutu. Oli käyty Tampere, Turku, Turun saaristo, Tallinna, Sipoo, Espoo, Vantaa, Porvoo ja koluttu Helsingin nähtävyydet, Nuuksiossakin patikoitu, mutta reissu Savonlinnaan, Mikkeliin, Lappeenrantaan ja Imatralle oli paras, vaikka koskikaan ei vielä kuohunut, vasta juhannuksen jälkeen siellä palvellaan turisteja. Meidän sauna oli kylmässä kesäkuussa ihastuneena kokeiltu neljään kertaan. Vähän säikähdimme, kun sanoivat tarjenneensa kodissamme niin hyvin, että olivat laskeneet termostaatista lämpötilaa kahdeksasta viiteen - eihän meillä mitään tuollaisia termostaatteja ole kuin pakastimessa, mutta sitten tajusimme, että kylppärin lattialämmitystä siinä varmaan on säädelty. 

Naapurit eivät kuulemma olleet ottaneet mitään kontaktia :) Kysyimme, yrittivätkö tervehtiä bussipysäkillä ja vastasivat suomalaisten puhuvan aika hiljaa...

Söimme gaspachoa, tomaatti-oliiviöljyseoksella siveltyjä leipiä, ilmakuivattua kinkkua, juustoa ja munakoisoa ja jälkkäriksi makeita kirsikoita ja kurpitsahillolla täytettyä pullaa. Kerroimme suomalaisista ruoista: kalakeitosta, kesäkeitosta ja ruisleivästä. Isäntäväki ei ehkä ymmärtänyt kaikkea, hiljaa vain epäilivät maitoa keiton liemenä. Mahtaakohan toimia?

Rouva oli jo eläkkeellä, oli lukion historian ja maantiedon opettaja ja mies lääkäri, ei vielä eläkkeellä. Vähän ihmettelimme, että noin koulutetut ihmiset eivät osaa englantia, mutta ei kai se sitten ole niin tärkeää täällä, onhan espanja maailman kolmanneksi puhutuin kieli. Siinä tuli varmaan jokainen ranskan sana jostain lukion ekan luokan vapaaehtoisilta aamutunneilta minultakin käyttöön. 

Tämänkertainen vaihtoseutumme on voimakasta turistiseutua. Ranskan rajan ja Barcelonan välinen ranta on täynnä lomakeskuksia ja sellaisessa oli tämänkin perheen loma-asunto, kolme huonetta, keittiö ja parveke. Paikan nimi on St Antoni de Calonge (Pyhä Antoni Cee - kuten Pena aina kotiin tullessamme viestitti, kun kehotti kääntymään kolmestasadastakahdestakymmenestäneljästä ja seuraavasta liikenneympyrästä suuntaan Pyhä Antoni Cee ja sitten pysymään vasemmalla). Viereisessä hotellissa pelkästä huoneesta olisi saanut tältä ajalta maksaa 2000 euroa, joten tässä taas yksi kodinvaihdon kivoja puolia, vuosimaksu Intervac-järjestölle 80 euroa, asumisesta 0.

Meidän kodinvaihdon yksi hyvä puoli oli tässä. Joka aamu erilainen auringonnousu ihailtavissa suoraan parvekkeelta. Viimeisenä aamunamme vähän sumuinen, mutta joka aamu se houkutteli rantakadulle kävelemään. Hiivin ulos, kun Juha vielä nukkui ja Juha lähti perään, kun heräsi. Paluumatkalla Palamoksesta Juha sitten tuli jossain kohdin vastaan. Tästä huolimatta Juhan aktiivisuusranneke heilutti hurraata aina monta tuntia ennen kuin minun - otin tästä stressiä joka päivä, vaikka olisi pitänyt vain nauttia aamun lenkkipolun kauneudesta. Kodinvaihdossa nuo oman elämän stressinaiheet seuraavat voimakkaasti mukana. Kaksi viimeistä lausetta kertonevat loman alun lisähaasteista...

Tämä puoli kodinvaihdossa saattaa olla stressaava. Kun lähdet hotellista, viet vain tavarasi pois, kun lähdet kodista, siivoat, siivoat ja siivoat - ainakaan tällä suomalaisella mentaliteetilla tästä ei luisteta. Ei omassa kodissa eikä vaihtokodissa. Imuroitiin, mopattiin lattiat ja parveke, kiillotettiin keittiö, pestiin ja silitettiin lakanat, eikä pölyä jäänyt parvekkeen kaiteillekaan. Parvekkeen lasi-ikkunoiden pesua harkitsin, mutta en löytänyt sopivia aineita. Espanjalaiskodissa ei ollut maton mattoa.

Aamupäivän uurastuksen jälkeen tyynyt oli pöyhitty ja muutenkin kaikki entisellään.

Oli aika haikeaakin lähteä. Viivyteltiin vielä hetki parvekkeella ja tuhottiin viimeiset sitruunasorbetit pakastimesta.

Espanjalaisella dieselillä (1,35) täytetyllä tankilla ajaisi aika pitkälle. Matkamittarin lukema vaihtuisi sataan tuhanteen jossain Ranskan ja Espanjan rajalla. Ulkoilman lämpötila kauhisti. Oli niin tuulistakin, että taukopaikalla eväistä sai pitää kiinni kaikin voimin, kahvitermarikin oli tuulessa lentää. Enkä ole ikinä kokenut niin lämmintä tuulta! 

Meiltä oli jäänyt Cadaques näkemättä, kun teimme retken pohjoiseen ja Juha halusi välttämättä vielä kerran ajaa serpentiinit sinne. Otettiin kuvia kujista, jotka olivatkin erityisen kauniita. Matkaoppaissa sanottiin, että Cadaques on rannikon helmi.

Eniten suuntasin kameran kuitenkin merelle. Tuuli ja aallot olivat aika vaikuttavia edeltävän turistirantakokemuksen jälkeen.

Vähän aikaa seisoimme jännittämässä, miten näiden auringonpalvojien käy, mutta taisi olla taitavasti valittu strateginen kohta rannassa, pieniä pärskeitä saivat, mutta aallot eivät ainakaan meidän nähden huuhtoneet heitä mereen.

Leikin vähän aikaa kameralla kokeillen vangita pärskeet kuvaan. Materiaalia oli, mutta ajoitus oli tarkkaa. Piti painaa juuri oikealla hekellä, muuten aalto oli taas jo pakenemassa.

Meillä oli kyllä toinenkin tärkeä asia, miksi tänne piti tulla uudestaan. Mae Westin punaisten huulten innoittama pikkurahakukkaro oli käytössäni ollut niin kiva, että harmitti, kun emme ostaneet niitä enempää tuliaisiksi. Mistään muualta ei löytynyt, ei edes täältä naapurikylästä, joten ajoimme Dalin talolle uudelleen hankalia pikkukatuja ja hankalaan parkkiin ja ostimme punaisia pikkukukkaroita kaikille perheen naisille.  Niitä oli niin paljon, että kysyin jo saisinko alennusta, mutta eipä annettu. Tämä oli kyllä muutenkin Juhan idea. Koko päivän vähän ihmettelin, että Juha haluaa ostaa Mae Westin huulia niin kiihkeästi, että ihan sitä varten ajaa 40 km lisää serpentiinejä uudestaan paikkaan, jossa on jo käyty.

Ja ei muuta kuin eväslaukun kautta Ranskan suuntaan. Moottoritiet muuttuivat maksullisiksi ja ensimmäiseen automaattiin Juha tiputti aikamoisen kourallisen kolikoita maksaakseen ekan 3,50 maksun Espanjassa. Mitäpä niitä yhden ja kahden sentin kolikoita Suomeen kannattaisi tuoda. Jätettiin Espanjaan. Onneksi tämä automaatti oli mallia kori -  siis kori, jonne tiputettiin kolikoita kourallinen, ei tarvinnut syöttää niin kuin normaalisti automaattiin syötetään kolikko kerrallaan.

Pena ohjasikin kohtuullisen pian sivuteille. Nautittiin maisemista, ajeltiin viiniviljelmien läpi ja puukuijia pitkin.

Kiva pyörätien levyinen väylä seuraili pientä lähes kuivaa joenuomaa. 

Tässä vaiheessa alkoi olla pieni huoli siitä, löytyykö tien päästä ikinä mitään meille varattua majapaikkaa, mutta eipä tuo matkakaveri ole pahasti pettänyt vielä kertaakaan. Nyt oli vain mukana sellainen lisäpiirre, että Ranskan tästä osasta meillä ei ollutkaan sellaista karttaa, josta aikomamme paikkakunta olisi näkynyt.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että Pena ilmoitti, että olemme saapuneet kohteeseen, mutta emmepä olleetkaan. Ei näyttänyt majapaikalta eikä missään ollut ketään, jolta olisi kysynyt. Koko kylä näytti hirveän ei-turistiselta. Hetken pähkäiltyämme tajusimme olevamme oikeassa osoitteessa väärällä paikkakunnalla ja kun Pena sai uuden osoitteen, sinne olikin matkaa vielä 17 km. Alkoi olla jo ilta, emmekä olleet varmoja, odottaisiko isäntäväki varmasti. Päätin soittaa, vaikka paikan arvioinneissa oli erityisesti sanottu, että isäntäväki ei kommunikoi englanniksi. Aloitin sitten panemalla peliin kaiken, minkä osasin ja vähän enemmänkin: Bon jour, je m'appelle Aila Haapaniemi, j'ai un reservation pour une nuit, mais... parlez vous englais? Ja luurin toisessa päässä kaveri lupasi ymmärtää une peu englantia ja sain sanotuksi, että kaukana ollaan vielä. Lupasivat odottaa. 

Pena suivaantui tästä hyppyyttämisestä ihan täysin ja ajelimme sitten Ranskan maaseutua jotain aivan uskomattomia kinttupolkuja pitkin. Katsoin kartasta myöhemmin ja totesin, että kyllä siellä teitäkin olisi ollut. Jouduin soittamaan isäntäväelle uudelleenkin, kun paikkaa ei vain löytynyt ja kun kerroin hänelle, mitä missäkin viitassa tai talon ikkunassa lukee, hän johdatteli meidät paikkaansa. Lopulta hän seisoi pitkän kadun päässä ja sanoi näkevänsä vieraan mustan auton, jolle huiskuttaa. 

Tiesin varatessani, että varaan pientä Bed and Breakfast -majoitusta in the middle of nowhere, mutta siitä huolimatta sisäänkäynti talon takapihalle yllätti. Vieressä määkivät eläimet eivät yllätystä vähentäneet. 

Netti toimii, katsotaan nyt aamulla, mitä luomuaamiainen sisältää. Mukava täällä oli nukkua, ihan vain vanhasta tottumuksesta heräsin 5:13 vielä pimeään aamuun. Tässä naputellessani aamu on valjennut, tekee mieli hiipiä ulos ihan kuin  Costa Bravalla.

 

 

Ranskan alpeille sunnuntaina 29.6.

Aamulla Ribautessa ei aamupalaa tarjennut syödä terassilla, vaan se tarjottin meille isäntäväen olohuoneessa heidän seurassaan. Oltiin luomutilalla, saatiin homemade luomujugurttia, homemade marmeladia, homemade leipää ja hunajaa. Isäntä tuotti myös luomuviinejä ja ostettiin näytteeksi pari pulloa kotiin. Tavallaan oli kotoista syödä aamupalaa yhdessä nuoren isäntäparin kanssa, mutta oli niin takeltelevaa jutella, kun he osasivat yhtä vähän englantia kuin me ranskaa. Eli lähes ei mitään. Tässä kuvassa oikealla on isäntäväen lasiovi, keskellä auki oleva ovi on meidän huoneiston ja vasemmalla näkyvä sinikarminen liukuovi on toiseen vuokrattavaan huoneistoon.

Ystävälliset ranskalaiset kotieläimet olivat yhä elossa ja mikäli ymmärsin, näitä ei ollut tarkoitettu syötäväksi tai edes kerittäviksi, vaan luomuruohonleikkureiksi. Tai sitten ranskantaidoissani on lampaankokoisia aukkoja.

Tältä majatalomme näytti kadun puolelta, siis tuo keltainen rakennus.

Seinässä oli mainos viinikellarin aukioloajoista. 

Pena sai uuden osoitteen, ja toivoimme, että yhteistyömme olisi sujunut paremmin kuin eilen. Ensin kuitenkin jäbän neuvoista välittämättä ajettiin kolme kilometriä täysin vastakkaiseen suuntaan, koska jossain matkaoppaassa luki, että Lagrassen kylä on Ranskan kauneimpia. Kivan näköinen se olikin, iso kirkko ja kaareva silta ja vanhoja kivisiä taloja, mutta kovin hiljainen yhdeksän maissa sunnuntaiaamuna.

Sitten vain baanalle. Ensin mentiin aika kiltisti Penan neuvojen mukaan ja makseltiin moottoritiemaksuja vähän väliä. Poikkeiltiin levähdysalueilla, että kuski jaksaisi ajaa, ja bongailtiin kummallisuuksia liikenteestä, kuten tämä liettualaisrekan varoitus. Pitäisikö meidän autossa vastaavasti olla kyltti: Right foot driver? Kaikki tietäisivät, että automaattivaihteilla mennään.

Kun aikataulu näytti kuitenkin riittävän väljältä 550 kilometrin urakkaamme, poikkesimme kolmensadan kilometrin jälkeen pienemmille teille ja pääsimme näkemään muutakin hienoa, kuten esimerkiksi tämän akveduktin.

Roomalaiset pykäsivät näitä vesijohtojaan sinne sun tänne, eri puolilla Eurooppaa on nähty moisia. Ja kuvia otettu. Välittämättä, onko sillä kohtaa tiellä edes mahdollista pysähtyä. Tänäänkin jouduin kääntymään ajotieltä jonnekin ylös odottelemaan kuvausten päättymistä.

Tai kivoja tienvarsimaisemia, kun alpit tulivat näkyviin.

Kun ylitettiin L'Isere (Isar?) -joki, piti taas pysähtyä ja etsiä parkkipaikka.

Joku muistaa vähintään kerran päivässä sanoa, että lentäen tulisi kodinvaihto paljon halvemmaksi. Ja minä muistan aina sanoa, että eipä olisi näitäkään maisemia voinut lentokoneesta kuvata, tai tavata tuttuja ihmisiä Saksassa tai Ranskassa. Vähäksi aikaa se auttaa.

Penalla on ollut parempiakin päiviä kuin pari viimeistä. Tämänpäivän hotelli tai oikeastaan studio ei oikein löytynyt osoitteistosta, vain oikea katu. Matkan varrella tuli taas sellainen tunne, että helpompikin reitti perille varmasti olisi. Saavuttiin Alppien juurelle ja matkaa olisi vielä yli 20 kilometriä. Tässä vaiheessa tuli uskonpuute. Oltiin kovin korkealla ja Pena totesi, että nyt käännytään jyrkästi vasemmalle ja sitten seurataan tietä kymmenen kilometriä. Käännyin jo takaisin, mutta sitten kaivoin esille tähän asti käyttämättömänä olleen uuden Tomtomin ja kun sekin antoi samat ohjeet, käännyin rinteeseen uudestaan ja lähdin vain eteenpäin. Ensimmäinen naiseni sanoi, että jos hänellä olisi kartta, hän etsisi kyllä helpommat reitit.

Tie oli aika kuoppaistakin ja hämärää, eikä tietenkään mitään kaiteita.

Tielle alkoi myös nousta ohutta yläpilveä.

Mutta sitten pahin näytti olevan ohi, rinteillä alkoi näkyä jopa taloja.

Kylässä oli jopa tienviittoja, mutta myös fermee -kylttejä, jotka johtivat deviation -reiteille. Kaksi navigaattioria ja nainen. Kuvitelkaa siitä.

Nainen vielä antoi ymmärtää, että jossain pitäisi aina pysähdellä, että saisi parempia kuvia, mutta onneksi se ymmärsi vain myös huiskia ympäriinsä erilaisia huitaisuja suoraan auton ikkunasta, että jäi jotain muistoja tuosta ihmeellisestä ajoreitistä.

Lopulta oltiin täällä. Laaksossa on kylä nimeltä Vesonne, tämän paikan nimi on Faverges, majapaikan nimi on L'auberge Blanche. En tiedä, mistä Aila aina näitä kummallisia paikkoja löytää. Jotenkin se vain on oppinut lukemaan paikkojen esittelyjä ja kävijöiden kommentteja rivien välistä. Eikä me missään huonoissa paikoissa olla oltu oikeastaan koskaan, kummallisissa vain. Vaikka täytyy sanoa, että tämä alppimaisema puhuttelee kyllä paremmin kuin tämänaamuinen boheemi ranskalaisterassi lampaineen. 

 

el

Ja taas on alas pitkä matka, saatiin valita kahdesta huoneesta, toinen olisi ollut vielä ylempänä. Tämäkin on ensimmäinen asuinkerros. Vähän kuin Pispalassa olisi.

 

Pyöräillen Annecyyn maanantaina 30.6.

Tänään toteutui kaksi lomatoivettani täydellisesti, vaikka aamu näytti kovinkin pilviseltä. 

Oli niin pilvinen olo, että ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen mentiin uudestaan nukkumaan. Aloitettiin päivä uudelleen vasta puoli kahdeltatatoista ja silloin maisema näyttikin jo olevan kohdallaan.

Hetken keskusteltiin, otetaanko pyörät alas auton perästä vai lähdetäänkö etsimään ruokakauppaa, mutta aurinko äänesti pyörien puolesta ja niin meitä oli kaksi yhtä vastaan ja pyörät voittivat. 

Ajettiin alas kylään ja löydettiin pyörätie. Oli muuten hyvä tie, pelkästään pyöräilijöille ja rullaluistelijoille, ei edes kävelijöille, vaan heille oli oma reittinsä. Risteyksissä oli pakko pysähtyä näihin porttivarustuksiin, tai ainakin lähes, pääsihän tuosta pujottelemaan läpi. Alaspäin majapaikasta kaksi kilometriä ja 11%:n lasku, jarrutin, kun nopeus nousi yli 50 km/h. 

Suora ja hieno oli tie, vuoret molemmin puolin ja luonto lähellä. Tämä oli se ensimmäinen toteutunut lomahaaveeni. Viime kesänä pyöräiltiin Sloveniassa komeita pyöräteitä ja kierrettiin Itävallassa pari hienoa järveä pyörillä ja siitä lähtien olen toivonut noita elementtejä lomaani.

Neljän kilometrin päästä alkoi Annecy-järvi ja maisemat vain paranivat.

Siitä  lähtien kun ensimmäisen kerran näin kuvia Annecyn kauniista kaupungista, olen halunnut tulla tänne. Vaihtokotia en ole löytänyt, eikä paikka vain muuten ole osunut reitille, mutta nyt  toteutui myös tämä unelmani. Seuraavat kuvat kertonevat, miksi tänne halusin:

Pyöräily oli tuonut sopivasti nälän. Sain komean savulohisalaatin ja Juha erehtyi taas tilaamaan tartarpihvin, kuten kerran ennenkin Ranskassa. (Se on tuossa pekoninviipaleiden alla). Lohdutin Juhaa, että tartaria ei koskaan voi tehdä huonosta lihasta. Aila luki ruokalistaa (vain ranskaksi tietysti) ja sanoi, että tuo suositus sopisi minulle. Sillä ruualla oli jotain tekemistä tataarien kanssa. Annos oli raakaa jauhelihaa, edellisen kerran näin syötävän raakaa jauhelihaa hississä, kun olin Lahdessa tekemässä opettajan opasta ja työparin kanssa haettiin kaupasta ruoka-aineita. Työpari söi. Hyvän makuista se tartar  nyt kumminkin oli.

Välissämme oleva Annecyn kartta on tuliainen seuraaville Ranskanmatkaajille :)

Syödessämme katselin vastapäistä jäätelönmyyjää, joka ei myynyt tötterön tötteröä ruokailumme aikana. Kun sitten viereisessä korttelissa törmäsin jäätelöjonoon, liityin siihen oitis. Täytyyhän tuossa jäätelössä olla jotain aivan erityistä, kun sitä jonotetaan, vaikka vieressä on toinen tyhjä jäätelökauppa. Oli muuten hyvää! Suosittelen.

Käveltiin vielä vähän toiseen suuntaan etsimään Annecyn turisti-info, josta saatiinkin mukava määrä esitteitä ja karttoja niille seuraaville Ranskanmatkalaisille. Info oli kanavan toisella puolella kirjaston yhteydessä.

Kanava taisi olla aika rauhallinen, vaikka noin paljon veneitä olikin. Yhden poijun viereen oli vesilintu tehnyt pesänsä, jossa nyt hautoi. Lintua en tunnistanut, ollaan molemmat vähän huonoja tällaisissa.

Odotettiin vähän huolestuneina takaisin polkemista, kun tulomatkalla oli näyttänyt siltä, että tullaan alamäkeä. Ei sillä, että matka olisi kovin hyvin joutunut, kun poljettiin vastatuuleen, mutta muuten näytti siltä. Mutta eipä ollut huolta, nyt oli pienoinen myötätuuli, mutta ilmeisesti myös alamäki. Tuo sähköavusteisuus pyörässä on tosi kiva juttu.

Ihan viimeinen nousu oli haasteellisempi. Eilen meidät vastaanottanut Maria katseli meitä päästä varpaisiin, kun kyselimme pyöräilymahdollisuuksista ja sanoi huokaisten, että hänkin aina joutuu taluttamaan pyöräänsä tuon viimeisen kilometrin takaisin tullessaan. Me kuittasimme huolet iloisesti ja sanoimme yrittävämme ainakin. Tänään Maria tuli autolla alamäessä vastaan, kun me poljimme ylöspäin ja huiskutti innostuneesti, kun siinä kumpikin poljimme 11% nousua. Ensimmäinen kilometri on vain 4%:n nousua ja vasta se toinen 11 %. Mutta kun se on se 46. kilometri, niin sen tietää polkeneensa. Hyvinvointirannekkeelle pitäisi jonkun kertoa elämän tosiasioista. Sen mukaan tänään tuli vain 6 aktiivista minuuttia ja 5 kilometriä kävelyä. Mitä sitten on 46 kilometriä pyörän selässä?

 

Thonesissa tiistaina 1.7.

Ja taas mentiin, määränpäänä Thones, Annecya ylempänä vuoristossa sijaitseva paikkakunta. Tällä kertaa Pena olisi vienyt meidät kunnon teitä pitkin, mutta valitsin itse Juhalle maisemareitin. Tuossa kaverissa yllättää sitkeys. Vielä kun jo ajettiin Thonesin keskustaan, Pena ehdotti U-käännöstä ja ilmoitti, että matkaa olisi alkuperäisen 27 kilometrin sijasta 41 km. Pöljä ukko.

Maisemareitti kannatti. Tässä kuva huikeimmasta maisemasta, jota talutin Juhankin kädestä pitäen jyrkänteen reunalle katsomaan. Tuolla alhaalla on jokin kylä, jonka läpi juuri tultiin.

Tämän kuvan jälkeen Juha putsasi tuulilasin ja auton ikkunat, että saan kuvia pysähtymättä ja ikkunoita aukomatta.

Eipä näiltä poluilta oikein pysähtymispaikkaa löytynytkään silloin kun olisi ollut tarvis.

Yhdessä kylässä sitten ohjattiin parkkiin ja käytiin napsimassa kauniista jutuista kuvia jalan.

Thonesissa jalkauduttiin kylälle. Alkoi olla jo lounasaika meillekin ja poikettiin sisälle paikkaan, joka tullessamme oli täynnä ranskalaista puheensorinaa. Kaikki kääntyivät katsomaan - olipa hämmentävää tuijotusta! Tarjoilija kävi hakemassa toisen apuun, kun emme oikein selvinneet ranskan kielellä, ja tämä toinen tyttö osasikin englantia ihan hyvin. Juha oli jo ihastunut ruokalistalla tarjottuun Lapin annokseen, mutta Juhan ennakkoluulot heräsivät, kun ranskankielen taitoisena suomensin sen tarkoittavan jänistä. Muuta ei ollut, tarjoilijatyttö vähän pahoittelikin, että se oli päivän menyy, minulle sopi kyllä. Puoli litraa viiniä kannussa tosin meni vähän hukkaan, kun oltiin autolla liikkellä.

Alkupalat valittiin itse buffetista, jänisannos tuotiin valmiina, sitten juustoja, ihana tiramisu ja kamala (onneksi pieni) kahvi. Ihan vain ranskalainen arkilounas yleisöstä päätellen. 

Lopuksi vielä maksaessa kehoitettiin juomaan paikallinen yrttipaukku ja siinä vaiheessa tarjoilijatkin jo alkoivat kysellä, mistä kaukaa tulemme. Ihan kiva. Suosittelemme paikkaa seuraaville Ranskan matkaajille.

Jatkoimme tutustumista, poikkesimme nätille hautausmaalle, kävelimme katuja, poimimme turisti-infosta karttoja ja esitteitä ja kävimme Carrefour -ruokakaupassa ostamassa ranskalaisia yrttisekoituksia tuliaisiksi ja juotavaa.

Olimme ajatelleet ottavamme jossain sopivassa paikassa pyörät auton perästä, mutta Thonesin ja Annecyn välillä ei sopivaa paikkaa tullut, pyöräilymahdollisuus oli vain autotien pientareella, eikä se houkutellut. Niinpä sitten taivuttelin Juhan autoilemaan Penan kanssa kahdestaan majapaikkaamme Annecystä ja pyöräilin yksin uudestaan eilisen reitin Annecystä Favergesiin (23 km). Ihana reitti, olisipa se kestänyt vielä pitempään. En edes pysähtynyt kuin kerran juomaan ja kerran nappaamaan kuvan jonossa kulkevista lehmistä.

Soiteltiin matkalta ja sovittiin treffit paikalliseen Lidliin. Kävikin hassusti niin, että en löytänyt saksalaiskauppaa, vaan lopulta seisoin Carrefourin parkkipaikalla. Juha oli reipas, löysi minut sieltäkin ja kaikki oli lopulta hyvin. Ei edes tarvinnut polkea pyörällä samaa ylämäkiosuutta kuin eilen, kun pyörä pantiin auton perään jo alhaalla kylässä.

 

Ranskasta Saksaan 2.7. ja shoppailua Mettlachissa 3.7.​

Pilvet olivat aamulla taas kovin alhaalla, mutta eipä ollut kellokaan paljon. Jo seitsemän maissa pakkailtiin tavaroita autoon, oli aika pitkä matka edessä.

Matka alkoi jo ennen kahdeksaa, mutta heti alkuun tuli kunnon viivästys. Seisoimme jonossa, etenimme ensimmäiset parikymmentä kilometriä ihan kävelyvauhtia ja nykien. Oli aikaa tähtäillä taidekuvia sadepisaroiden täplittämän autonikkunan läpi. Harmittelimme rettivalintaa, emme tajunneet, että Annecyn kaltainen pieni turistikaupunki olisi näin ruuhkainen heti aamusta.

Lopulta ruuhkan aiheuttaja selvisikin. Ei Annecy ilmeisesti joka aamu ihan näin ruuhkainen ollutkaan. Tänä aamuna vain noin kolmekymmentä traktorinomistajaa oli parkkeerannut kaupungin puistoa halkovalle kadulle. Emme jääneet kyselemään, miksi he näin kohtelivat rahaa tuovia turistiparkoja, emmekä ihan saaneet selville, miksi joidenkin traktoreiden vetämistä tankeista ruiskutettiin jotain vaaleanruskeaa lietettä oikeustalon pihalle.

Ranska on ilmeisesti maa, jossa asioita herkästi ajetaan mielenosoituksilla ja ilmaistaan mielipiteet rohkeasti ja voimakkaasti. Emme tiedä, mistä oli kysymys, mutta lakanan iskulause vastustaa villiä (luonnonvaraista) leiriytymistä. Olisikohan niin, että maanomistajilla olisi jotain sitä vastaan, että turistit villisti leiriytyvät luontoon? Toisaalta olen kyllä käsittänyt, että sellaista ei Ranskassa nytkään saa tehdä, eikä jokamiehenoikeuksia ole samaan tapaan kuin meillä.

Puolentoista tunnin matelun jälkeen oltiin lopulta matkanopeuksissa. Ajettiin sumuisessa säässä rekkojen roiskiessa ja ihmeteltiin monimuotoisia tierakennelmia. Moottoriteitten kaistat kulkivat eri korkeuksilla ja toisiaan leikaten, kuin kaksi eri tietä, ja sukelsivat välillä tunneleihin. Ei ihme, että moottoritiet ovat Ranskassa maksullisia. Näiden rakennelmien tekemisen ja ylläpitämisen täytyy maksaa aikalailla.

Toisaalta maksulliset osuudet ovat myös hyvin selkeitä ja rauhallisia. Niinpä uskaltauduin minäkin välillä rattiin, että Juha sai lepuuttaa silmiään ja olkapäitään tällaisena pitkänä matkapäivänä.

Ja pakkohan Juhan sitten oli ottaa kuva nopeusmittaristakin. Kyllä, totta se on:  mummi ajaa ranskalaisella moottoritiellä sataaneljääkymppiä.

Ei ajanut kauan, ohjasin aika pian levähdysalueelle ja mieluusti takaisin kameran taakse. Ensimmäinen kohde oli ylikesy varpunen, joka tuli ihan lähelle poseeraamaan ja keräämään viimeisen kaurakorpun murusia, jotka meiltä tipahtelivat pöydälle.

Sen verran oli Saksan saapumisaikaan marginaalia, että poikettiin Metzissä Ranskan puolella isoon outlet-keskukseen katsomaan valikoimaa. Oikeastaan oli harmittavan vähän aikaa. Marques Avenue oli monipuolinen ja hinnat vaikuttivat järkeviltä. Tarjolla oli etupäässä kodin tavaroita ja vaatetta, hintataso näytti ainakin näin alennusmyyntiaikaan ihan edulliselta, mutta emme ehtineet varsinaisia ostoksia tehdä. Joitain kauppoja oli vielä tämän päärakennelman ulkopuolellakin vähän hajallaan alueella. Pitää joskus toiste katsoa, osuuko tämä matkareitille.

Oltiin Beckingenissä Saksan puolella suunnilleen kahdeksalta, niin kuin olimme luvanneet, ja paikkakin löytyi pieneltä paikkakunnalta navigaattorin kanssa ihan hyvin. Paikalla ei ollut ketään, paitsi ilmeisesti matkustajiin tottunut naapurin ukko, joka kyllä tuli iskemään tarinaa lähes välittömästi. Soitettiin netissä olleeseen numeroon. Kein Problem, hetken päästä paikalla oli ystävällinen nainen avainten kanssa. Otti käteismaksun ihan mielellään ja esitteli meille kaksi siistiä huonetta, ison kylppärin ja keittiön. Alle 50 yö, jossain ilmeisesti näkyy se, että ollaan kylän laidalla, eikä välittömässä läheisyydessä ole mitään turistia kiinnostavaa. 

 Juha juuttui aluksi keittiön pöydän ääreen odottelemaan nettisivujen latautumista. Mutta milloinka netti olisi Saksan majoitusliikkeissä oikeasti toiminut? Ei siis mikään yllätys, että signaali oli heikko. 

Jonkin aikaa sitä haettiin huoneiston eri nurkista ja lopulta löydettiin kaksi paikkaa, jossa yhteys ei ihan koko ajan katkeillut. Toinen oli huoneiston eteisessä aivan ulko-oven vieressä ja toinen vessassa. Vessayhteys toimi paremmin, jos ikkuna oli auki. Ihan oikeutettu selfien paikka tietysti. Jos keittiössä olisi ollut keittolevyn sijasta liesi ja tiskialtaan sijasta astianpesukone ja tämä Wi-Fi toiminut, olisimme varmaan joutuneet maksamaankin enemmän. 

Majoituspaikka oli kuitenkin valittu pelkästään sillä kriteerillä, että se oli kohtuullisen matkan päässä Mettlachista ja tietystä astiakaupasta. Aamupalan jälkeen siis tutuille kulmille. Ja täytyy tehdä tunnustus, tämä kuva on poseeraus, ei Juha oikeasti istahtanut edes miettimään ennen kuin astui sisälle saalistamaan.

Aika monen laista tarpeellista oli myyntipöydillä ja kärry tuli niin täyteen, että osa piti kantaa käsissä.

Käytiin välillä syömässä ja kierrettiin myös muutama muu kauppa, joista ostettiin huomattavasti vähemmän. Silitin liikkeestä pari termoskannua ja jotain pientä, ja pienestä täpötäynnä olevasta putiikista löytyi Villeroyn lopetettuja jäännöspaloja vielä joillain kympeillä. Ja sitten tehtiin uusi kierros Villeroylla. Kassaa selvästi huvitti meidän toinen kierros ja hän kertoikin, että vielä Lyypekissä pääsee ostoksille, jos nyt vielä sattuisi jotain tarvitsemaan. Mutta sehän me tiedettiin etukäteenkin.

Aina on tehnyt mieli Saar joen rannan pyöräteille, mutta ensimmäistä kertaa nyt nostimme pyörät auton perästä ja katsoimme kartasta, mihin suuntaan Saarschleifen reitti lähtee. Olipa kaunis pyöräilyreitti, noin 25 kilometriä tuli pyöräiltyä.

Aurinko oli laskemassa, kun oltiin takaisin majapaikassamme Beckingenissä. Matkalla oli poikettu ruokaostoksille Kauflandiin. Sen verran lasittunut katse Juhalla ilmeisesti oli, että kassa huolestui ja kysyi: "Ist alles ok?" Syynä saattoivat kyllä olla ne kolme tikkareiksi naamioitua ja valaistua Star Wars -miekkaa, jotka Juha ojensi kassalle. Ihan viattomia tuliaisia pikkupojille!

Tai ehkä kassa ihmetteli näitä näkkäriostoksia? Ei varmaan tajunnut, että meiltä olivat juuri Suomesta asti mukana raahatut kaurakorput loppuneet ja epätoivoisesti olimme saksalaiskaupasta etsineet jotain korvaavaa.

 

Ruuhkia ja sattumanähtävyys - matka jatkuu

Seuraavaksi osoitteeksi Hannover. Aika pitkä ajomatka taas edessä. Pena arvioi, että meiltä menisi vähän yli viiteensataan kilometriin reilut 8 tuntia, mutta vähensi arviotaan koko alkumatkan ajan. Niinpä jossain vaiheessa kyllästyimme ajelemaan täyttä moottoritietä ja ohjasimme ihan sattumalta paikalta löytyneeseen ulkoilmamuseoon, Hessenparkiin Neu Anspachissa. (http://www.hessenpark.de)

Ihan kiva tori ristikkotaloineen.

Ja hauskoja nättejä yksityiskohtia.

Niin kuin aina näissä ulkoilmamuseoissa, täälläkin oli hyvin varauduttu koululaisryhmien vierailuihin. Opastauluja polun varrella, 

ja puusta riippuvia "lehtiä", joiden toisella puolella oli kysymys ja toisella vastaus. Olennaisia luontokysymyksiä.

Lapsia olisivat varmaan innostaneet ihan yhtä paljon, ellei enemmänkin, nämä pukit tai mitkälie kotieläimet. 

Minäkin sihtailin jonkin aikaa eri suuntiin päätään viskovaa eläintä, kunnes vihdoin sain kuvan siitä kulmasta, jossa komea parta oli parhaimmillaan.

Ja pikkupukki vasta söpö olikin.

Kiersimme noin kahden ja puolen kilometrin merkityn reitin. Ei oikeastaan paljonkaan kiinnitetty huomiota talojen taustoihin ja historiaan, otettiin vain reippailun kannalta.

Oli matkan varrella pari kirkkoakin.

Kahvien ja viimeisten ruusu-laventeli -kuvien  jälkeen taas moottoritien ruuhkaan. 

Paikoitellen seisottiin ja pahimmillaan nähtiin noin 15 kilometrin Stau, jossa autot seisoivat rinnakkain kolmella kaistalla. Stau alkoi siitä, kun yhdellä kaistalla hinattiin rekkaa, eivätkä muut mahtuneet enää täyttä vauhtia ohi. Onneksi tämä ruuhka siis tuli meitä vastaan.

Hannoverissa soitettiin taas isäntä paikalle ja jätettiin auto parkkiin seurustelemaan Hannoverilaisen sussun kanssa. Annettiin sen mennä tosi lähelle, paikka oli yksi tarkimpia, johon Juha tällä matkalla pysäköi. Volvo on muuten oikeaan suuntaan liikenteellisesti, punainen neito on ottanut vapauksia.

Huone ei pettänyt taaskaan, siisti ja viihtyisä. Kylppäri löytyi ja keittokomerokin oli riittävä. WiFi toimi ensimäisenä iltana, mutta sitten mokkula muuttui punaiseksi, eikä minkäänlaista yhteyttä enää saanut. Olisi pitänyt soittaa Mirolle, mutta suomalaisilla ei ole tapana valittaa mistään. Tämä majapaikka oli yksiö luultavasti tavallisessa kerrostalossa, vain 55 Euroa yöltä, ei paha tasoonsa nähden. 

 

Viikonlopun yli Hannoverissa

Onkohan näin päässyt käymään kertaakaan ennen? Lomapäivä, jolta ei ole ainuttakaan kuvaa? Tällainen kuitenkin oli lauantaipäivämme. Kiertelimme shoppailemassa Hannoverin keskustassa, jonne majapaikastamme Niedersachsenringiltä Listin kaupunginosasta oli neljä pysäkinväliä Hannoverin päärautatieasemalle. Ei siinä enää viitsinyt kameraa kaivella esiin, kun kädet olivat täynnä ostoskasseja. Saksa on edullinen ostosmaa. Kengät, vaatteet, kodin tavarat - kaikkien hinnat noin 20 - 30% vähemmän kuin Suomessa. Ihan vain esimerkkinä ostoksista: Ostimme erikoisshampootamme ja hoitoainettamme noin vuoden tarpeisiin kumpikin. Suomessa pullo noin 30 euroa, Saksassa 20. Tämä oli kyllä erikoistuote, jota jouduttiin vähän etsimäänkin.

Seuraavaa päivää valmisteltiin samalla sen verran, että haettiin turisti-infosta tietoa Hannoverin pyöräilymahdollisuuksista. Meille suositeltiin tällaista reittiä, pituus 23 km ja tasaista ja helppoa. Ne infoneidit katsoo aina naamaa ja vyötäröä, eikä tajua, että kyllä me voitaisiin haastavammillekin reiteille näillä varusteillamme lähteä, mutta olkoon taas, keksin kyllä mutkia reittiin :) Ja niinhän siinä taas sitten jollain lähti lapasesta. Jostain ständistä Aila löysi koko maakunnan pyöräilykartan ja siihen verrattuna Hannoverin lenkki vaikutti kovin pieneltä. Aavistelin pahaa.

i

Tehtiin matkaa rennosti. Syötiin jätskit Herrenhäuser Gärtenin porteilla, ajeltiin edestakaisin puistokäytävää (Ailan mielestä oli kiva tietää, kuinka pitkä puistokäytävä oli, kaksi kilometriä suuntaansa) ja seurailtiin Leine-jokea vähän reitin ulkopuolellekin, kunnes ympäristö polun vieressä alkoi näyttää epäterveelliseltä. Poliisiauto oli pysähtynyt haastattelemaan yhtä tyyppiä, joka oli suoraan laulavasta lintukirjasta, rannoille oli leiriytynyt nuorisoporukoita ja hetken päästä kajahti laukaus. Ei jääty ottamaan selvää, mitä oli tekeillä, mutta hetken tuntui siltä että ollaan saksalaisessa rikossarjassa. Ei olisi tästä idyllistä uskonut.

Ajeltiin sitten sinne, missä kaikki kunnolliset hannoverilaiset olivat, eli Maschseelle. Että voi yhden kuvan ottamiseen mennä aikaa. Milloin ei näy järveä kunnolla, milloin ihmiset ovat edessä, ilme ei ole oikea. Ihme, että tämä kuva kelpuutettiin.

 

Järvellä oli menossa soutukilpailu, mutta myös jotain hauskaa. Kadulla seisoi bussi ja orkesteri olikin siitä rantautunut järven puolelle soittamaan. Lopuksi porukka uitti toisensa, ainakin melkein jokaisen. Olenkin menossa lokakuussa orkesterini kanssa konserttimatkalle Espanjan Torreviejaan. Edellisellä kerralla neljä vuotta sitten orkesteri soitti vain Välimeren rantakadulla virallisten esiintymisten lisäksi, mutta nyt täytyy vihjaista tällaisestakin mahdollisuudesta. Sitä en kerro, että lopuksi tämän orkesterin johtajakin uitettiin.

Seuraava istahdus tehtiin tämän tornin juurella. Döhrenin torni on rakennettu 1382.

 

Hannoverin kaupungin vanhin hautausmaa on vieressä, käveltiin hetki sielläkin. Ne haudat, jotka nähtiin, olivat kyllä tältä vuosituhannelta tai 1900-luvun lopulta, mutta puiden koosta voi päätellä, että hautausmaalta olisi löytynyt sata vuotta vanhempiakin osia ja muistomerkkejä.

Ilman huolia - näinhän se on, vaikuttava sana muistomerkissä. 

Ja taas jonkin matkaa metsän halki. Moni muukin oli pysähtynyt Bierstubeen vohvelille ja makkaralle. Bratwurst mit Brot.

Ja niinhän siinä kävi, että turisti-infon 23 kilometriä ei ihan riittänyt. Matkamittareihin oli kertynyt lähes 40 km, mikä oli tietysti aamulla lähtiessä salainen tarkoituskin.

 

Kotiin

Viimeinen matkapäivä oli suunniteltu suunnilleen samanlaiseksi kuin viimevuotinenkin. Lähdettiin Hannoverista aamulla pakattuamme ensin ostokset mahdollisimman tiiviisti autoon. Penkit piti kaataa tieltä nytkin. Pysähdyttiin Soltaussa Designer Outletissä katsomassa, myisivätkö ne siellä jotain järkevää, ja kuormahan kasvoi taas. Tällä kertaa ei vaatteista, mutta paistinpannuja lähti matkaan useitakin. 

Kivoista kivoin pysähdys tehtiin Hampurissa ystäväämme Ullaa tervehtimässä. Ihana Ulla, oli hankkinut meille kaurakorputtomille Hampurin merimieskirkolta varta vasten kaurakorppuja kahville. Ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Lyypekissä pistäydyttiin vielä katsomaan, olisiko Villeroylla täällä mitään. No, eipä juuri. Ovella oli lappu, että muutenkin sulkevat kotoisen pikkumyymälän ja siirtyvät viereen nousseeseen isoon ostoskeskukseen ensi viikolla. Kierreltiin sitten vielä  siinä uudessa ostoskeskuksessa Edekassa ostelemassa perinteisiä Saksan tuliaisiamme: Leibniz-keksejä, Milka-suklaata, Schwartaun hilloja, Nutellaa ja vähän muutakin, evästäkin laivapäiväksi. Vielä onnistuttiin löytämään lisää hyvää shampoota kampaamokaupasta ja yhdet etsityt Ecco-sandaalit ennen kuin lähdettiin satamaan.

Satamassa saatiin odottaa yllättävän kauan aikaisempiin kertoihin verrattuna. Päästin laivaan vasta puolenyön jälkeen. Oli aikaa sihdata muutama iltaruskokuva Travemünden satamasta.

Laivapäivä meni löhötessä ja lukiessa. Illalla otin matkan päätteeksi uudet iltaruskokuvat Itämereen laskevasta auringosta. 

 

Keskiviikkoaamuna 9.7. kotona

Kaunis aurinkoinen aamu oli meitä vastassa. Jo laivasta ulos ajettaessa puhelin soi. Sisulla oli asiaa: "Joko te kohta ootte kotona?" Ihan kohta luvattiin olla ja niinpä meillä oli saman tien autoa purettaessa kantoapuna koko Sisun perhe. Oli ilo nähdä pieniä ja Sisun ilo Saksan tuliaisista. 

Kantoapu olikin kovasti tervetullutta. Auto oli aika täynnä jo Suomesta lähtiessä ja jotenkin tällä kertaa shoppailu lähti vähän lapasesta. Saksasta tuli ostettua niin paljon astioita, että kaappeihin ei mahdu, useat farkut, monet kengät, shampoota ja joitain tuliaisiakin. Onneksi nyt pari päivää myöhemmin tuliaiskasa on ihan kivasti pienentynyt, kun jälkikasvusta 75 % on jo tavattu ja viikonloppuna osa menee äidille ja kummitytöille. 

Oli ihan kiva kodinvaihto tämäkin. Olin lähtiessä jonkin verran ennakkoluuloinen, luvassa ollut rantalomapaikka ei ollut etukäteen ajateltuna ollenkaan ihannekohteeni. Pelkäsin liikaa kuumutta ja sitä, että paikassa ei olisi mitään tehtävää ja nähtävää. Osin olin oikeassakin, varsinkin tuossa tekemisen vähyydessä, mutta sekin alkoi näyttää lomalla ihan mukavalta ja vaikka nähtäväksi tarjoutui lähinnä sama rantamaisema päivästä päivään, aloin nauttia siitäkin. Aamulenkki rantakadulla oli nautinto ja vaikka me ei todellakaan kumpikaan olla vähimmässäkään määrin auringonottajia, jopa istuskelu lämpimällä parvekkeella alkoi tuntua mielekkäältä tekemiseltä. Ehkä opin jotenkin rentoutumaankin - ehkä, ainakin vähän, tai ainakin se tuli joskus jo mieleen, ihan kuin häivähdyksenä siitä, että myös löhöäminen voisi olla mielekästä lomailua. Omalla autolla rannasta pääsi tietysti myös pois, ja löytyihän niitä mielenkiintoisempia kohteita sillä tavalla hyvinkin. Pieni pettymys oli pyöräilymahdollisuuksien vähyys, vasta kotimatkalla löytyi kunnon pyöräilykohteita.

Olin myös hiukan ennakkoluuloinen vaihtamaan kotiani toisten loma-asuntoon. Olisi autenttisempaa asua oikeassa kodissa, pääsisi paremmin tutustumaan paikalliseen elämäntapaan. Osin olin tässä oikeassakin. Loma-asunto on loma-asunto, eikä kerro paikallisesta elämäntavasta niin paljon kuin koti. Mutta kohteemme Sant Antoni de Calonge ei ollut massaturismikohde, jonne matkanjärjestäjät toisivat seuramatkalaisia viikon lomille, vaan vuokrattavia tai ostettavia loma-asuntoja tarjoava paikkakunta, eli lomanviettäjät siellä olivat enemmän paikallisia tai vakituisia. Erittäin rauhallinen paikka se oli myös, ja vaikka liikkeiden tarjonta oli rantakamaa, ei se mitään häirinnyt, ruokakaupat olivat aitoja ja hedelmiä tuli osteltua mielin määrin. 

Vaihtarimme olivat jälleen oikein mukavia ihmisiä. Ainoa hankaluus oli se, että meillä oli varsin vähän yhteistä kieltä. He olivat selkeästi katalonialaisia, eivät niinkään espanjalaisia, joten tuostakin olisi ollut mukava keskustella. He olivat viihtyneet Suomessa, jossa vierailivat ennätyskylmänä kesänä ensimmäistä kertaa. Me olimme noilla seuduilla jo muistaakseni neljättä kertaa, mutta kivaa lomaseutuahan tuo oli. Ja turha mainitakaan, että kotimme oli aivan tip top kotiin tullessamme, ja katalonialaisia makeisia odotti pöydällä. Tosin lapset olivat käyneet huolehtimassa nurmikosta vielä ennen tuloamme.

Protestoin jonkin verran jo etukäteen pitkää ajomatkaa ja kyselin, emmekö voisi tehdä matkaa lentäen. Samaa kyselen nyt matkan  jälkeen. Matkan pituus rasitti minuakin, vaikka Juha ajoikin, ja tuolla tavalla tehtynä se oli myös aika kallista. Hotellit mennen tullen, bensat, laivamatka, lapasesta lähtenyt shoppailu, jos olisi lentänyt, olisi päässyt todellakin paljon halvemmalla. Toisaalta matkasta olisi jäänyt puolet kivasta pois. Nähtiin uusia ja vanhoja paikkoja, tavattiin ihmisiä. Vierailut vanhojen tuttavien luona olivat aivan huippuhetkiä matkassa. Ja vaikka tällä kerralla shoppailtiin liikaa, ostaminen varsinkin Saksassa on myös edullista. Ja kodinvaihdossahan kohteessa asuminen ei maksa mitään.

Jotain matkainnostuksesta kertonee se, että vaikka ollaan oltu kotona vasta kaksi vuorokautta, seuraavaa matkaa on jo suunniteltu. Ranskasta tuli ihan varteenotettava vaihtotarjous lokakuulle ja joitain muitakin vaihtoehtoja on... eli saapa nähdä, mistä seuraava matkapäiväkirja alkaa.